Ruokaa!

Syön monipuolisesti. Menyyseen kuuluu gurmeeta, mikroveiviä ja kotisoppaa.

Gurmee
Katson kokkiohjelmia, ja varsinkin Gordon Ramseytä. Osaan siis arvostella ruokaa. Ja arviointi pääsee oikeuksiin, kun ammattikokki on yrittänyt vääntää minulle mielestään täydellisen annoksen. Gurmeeannoksen.
Gurmee tarkoittaa minulle syöntiä paikassa, jossa pääsen valitsemaan listalta ruoan. Ja koska maksan normaaliin verrattuna extraa kupuni täyttämisestä, otaksun että snobbailu kuuluu hintaa. Jos listalla lukee vain että pastaa, kysyn että gnocchia vai mitä. Jos kana keikkuu listoilla mukana, kysyn rintaa vai jalkaa. Tarjoilija tietenkin huomaa, ja usein myös naamallaan näyttää, huonon makuni käyttäytymisen suhteen. Mutta se ei saa haitata. Kysymyksistä/vastauksista huolimatta en tilaa pastaa enkä kanaa, vaan kalaa. Tärkeily on pieni, mutta tärkeä osatekijä gurmeessa.
Kalassa ei tietenkään saa olla ruotoja, muuten se on ramseymäisesti fucking amatöörimäistä. Piikkilankaa on purtu tarpeeksi koulujen silakkapihveissä. Kala ei myöskään halua lautasellani enää oppia uimaan uudelleen, joten kastikkeen pitäisi kohdistua oheisiin. Pääruoan jälkeen on ratkaiseva hetki mistä ko. ravintola on tehty. Jos tarjoilija hankalasta alusta huolimatta hymyilee, tulen paikkaan uudelleen. Vaikka tarjoilija ei sitä toivoisikaan.

Mikroruoka
Perverssiä tai ei, jauheliha-perunasoselaatikko edustaa minulle mikroruokien aatelia. Syy tähän löytyy kaukaa ala-asteelta, jossa tätä ala-arvostettua herkkua kutsuttiin brutaalisti koiranoksennukseksi. Kutsumanimestään huolimatta odotin sitä päivää, kun tulisen kuuma lötkäys laskettiin lautaselleni. Lisukkeena tarjottiin punajuuriviipaleita, ja tietysti näkkileipää. Yhdistelmä aiheutti/aiheuttaa sivuvaikutuksena ilmapäästöjä, mutta herkku mikä herkku. Näinä päivinä tätä juhlaa saa lähikaupasta folirasioihin pakattuna. Tosin mikroversiota pitää viritellä sinapilla ja valkopippurilla, ja näkkileipää parempi rouskutettava on hapankorppu. Juhlahetkiä pyrin vaalimaan viikottain, mutta päivittäinen kiire – lähinnä päiväunien tarpeen vuoksi – sanelee jauheliha-perunasosesessioiden syklin.

Kotisoppa
Kotisoppa-nimitys pitää sisällän muutakin kuin keitot. Yhteinen tekijä asialle on kuitenkin kotona kokkailu, ja se että  syön ruoanlaittoruokaa niin, että nälkä on jo ohi ruoan valmistuttua. Se on ongelma. Kuten myös se, että kotikokkailu on karannut käsistä. Enää ei riitä pelkkä jauhelihakastike, eikä päiväunien aikaakaan tule kunnioitettua. Jälleen on syyttäminen Gordon Ramseytä, joka on rohkaissut kokeiluihin. Ja keittiöni on tosiaan kokeileva keittiö. Lukuun ottamatta niitä ruokia mihin tulee pekonia, en pysty valmistamaan kahdesti peräkkäin suunnilleen saman makuisena. Pekonia kunnioitan niin paljon, että sitä en sotke omiin ongelmiini.
Jos mennään takaisin väliotsikon tarkkaan merkitykseen, niin ehdoton suosikkini kotikeitoista on savuluukeitto. Syönti on vähän sotkuista ja ikenetkin saattavat luita kalutessa hiertyä, mutta luiden mukanaan tuoma maku on jumalainen. Eikä tätä herkkua enää saa oikein mistään, ellei itse valmista. Kaluamisen sekaan pitää ehdottomasti mahduttaa ruisleipää. Sopasta tulee juureva ja niin suomalainen olo, ettei mistään. Jälkiruoaksi käy sormien nuoleskelu, ja jo kerran kaluttujen luiden imeskely. Jos röyhtäys on kiitos, niin tähän se nimenomaan kuuluu.