Syksyn lykätessä päälle märkänä ja tuulisena, oli paikallaan loma Irlannin pääkaupungissa Dublinissa. Ennakkokäsityksenä oli, että irkkukansa on suomalaista miellyttävää ja ravintoloiden antimet konstailemattomia. Luulo oli tiedon väärti. Alla olevat perustelut ja johtopäätökset ovat tutkimusten tuloksia syyskuulta 2002.
Kirveellä veistettyjä.
Irlantilaiset kokit käyttävät ruoan valmistukseen veitsien sijaan kirveitä. Annosten lihat ovat rasvaisia ja reilulla otteella leikattuja. Mainio esimerkki tästä kokkaustavasta on Irish Coddle. Se on siskonmakkara-tyyppinen sakea soppa, jossa makkaroiden ohessa on sianlihamöykkyjä. Ruma mutta maittava, ja ehdottoman kokeilteva antifitnessruoka.
Irlantilainen aamupala puolestaan sisältää rasvaisen perunakakun, perinteistä ja mustaa makkaraa(!), pekonia, paistetun kananmunan, tomaattia ja paahtoleipää. Tuo satsi pitää nälän loitolla pitkälle iltapäivään. Jos majapaikka ei älyä tarjota em. aamupalaa, sitä kannattaa erikseen kysyä. Aamupalabonuksena on hyvin rasvattu nielu kulmikkaampia annoksia varten.
Kaikkien matkaopusten toitottamaa fish and chipsiä varten kannattaa vaeltaa Leo Burdock’s -kojulle. Annos sisältää paneroidun kengänpohjan näköisen lätyskän kalaa ja ronskeja rasvassa kärvättyjä pottulohkoja. Paikka toimii take away -periaatteella, ja esim. läheisen kirkon puisto on mainio evästyspaikka. Fisua niellessä arvostaa aamiaisen aiheuttamaa nieluluistoa.
Johtopäätös: Rasva on terveellistä ja kirveellä veistetty kansa tekee näköisiään annoksia.
Läskin ohessa viski.
Rasvaruokien kannatuksen lisäksi irlantilaisten mielestä kaikki muut viskit ovat huttua paitsi heidän omansa. Niinpä aamu kymmeneltä Suomen Beavis ja Butthead olivat odottamassa ohjattua kierrosta Jamesonin viskipajalla. Tuotanto on siirretty Dublinista jo muualle, mutta tiloihin on järkätty turisteille mahdollisuus tutustua historiaan ja valmistusprosessiin. Kymmenen minuutin pakkofilmin jälkeen opas (Helen, 80-55-75) kierrätti pajan läpi, ja tarjoili lopuksi maistiaiset. Beavis ja Buttheadista Butthead ilmottautui maistelukouluun, josta lopputuloksena oli päästötodistuksen lisäksi seitsemän erityyppisen viskin aiheuttama alkuvauhti päivälle.
Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.
My Goodness where is my Guinness!
Dublinissa kun ollaan, ei Guinnessia voi sivuttaa. Asiaan perehtymiseen on mainio mahdollisuus tehtaassa, jonka esittelytiloja vastaavaan ei ainakaan kirjoittaja ole törmännyt. Modernin tyylikkäät tilat, jotka ovat seitsemässä kerroksessa, kertovat kuinka ohrasta, vedestä ja hiivasta jalostuu tumma olut. Joka kerroksella on oma teema ja huipentuu näköalaravintolaan. Persoonallinen pääsylippu on 12 euron arvoinen läpinäkyvä akryylimökkylä, jonka sisällä on vatupassimainen olutkupla. Mökkylä annetaan pakattuna, ja kun malttaa olla avaamatta pussukkaa, sillä saa pintin huippuravintolassa.
Butthead jatkoi koulutussessioitaan myös Guinnessilla ilmottautumalla täydellisen pintin tekokurssille. Lopputuloksena oli paitsi täydellinen pintti, myös päivän toinen diplomi. Yksityiskohtana mainittakoon että G:n omat valioyksilöt tekevät pintin vaahtohattuun apilakuvion, jonka kuuluu säilyä koko astian kurlaamisen ajan, aina pohjalle jäävään vaahtojämään asti. Niin myös tapahtui.
Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.
Rallatusta ja klopinaa.
Dublinissa kun ollaan, ei pubielämää voi sivuuttaa. Tarjolla on lukematon määrä paikkoja joissa peri-irkkulaiset rallit soi, ja osassa river dance -klopsutuskin kuuluu päivästä riippumatta ohjelmaan. Tunnelma on letkeää ja penkkejä kuluttavat sulassa sovussa kaikki ikäryhmät. Ikähaitarin ääripäästä esimerkkinä paikallinen Tippavaaran isäntä jonka iäksi arvioin 85-90 vuotta. Ukko innostui kävelykeppiinsä nojaten hoilottamaan hampaattomalla suullaan jonkun kansallisvärssyn, niin että baarimikotkin ulvoivat naurusta. Lopputuloksena valtavat ablodit – joko syystä että äijä lopetti tai pelkästään sympaattisuudesta. Veikkaisin jälkimmäistä.
Osa pubeista on useammassa kerroksessa. Väkeä ja menoa riittää arki-iltoinakin. Hämmästyttävää kyllä, vaikka paikassa on viisi kerrosta ja väkeä arviolta 1000, vessa pysyy jonottomana.
Johtopäätös: Skandinaavinen aineenvaihdunta poikkeaa irlantilaisesta.
Anteeksi, voisitko toistaa?
Käytännön ongelmaksi Irkuissa voi tulla kummallinen puheaksentti. Vanha gaelin kieli on vielä esillä paitsi katukylteissä, myös puheessa. Osa puhuu kummallista sekamelskaa josta kouluenglannilla liikkeellä olevalla voi olla vaikea saada selvää. Empiirinen tutkimus osoitti, että ne joilla esiintyy alipurentaa leipäaukossa, puhuvat peri-irlantilaisittain.
Johtopäätös: Perinteisen aksentin vaalimiseksi Irlannin tulisi ohjata hammashuoltorahat veitsien hommaamiseen kokeille.
Viihdeshoppailu jäissä.
Elokuvafriikille Irlanti ei ole taivas. Nykyisten eurojen aikana hintavertailu on helppoa, ja ainakin DVD:n osalta Irkku on kallis maa. Eikä tarjontakaan huimaa. Kulttuuripuolella kannattaakin satsata kirjoihin ja musiikkiin. Kirjakauppoja on uskomaton määrä ja musiikkiakin on mukavasti tarjolla.
Elokuviin liittyen käyntikohteena oli myös vahamuseo, mutta siellä lipunmyyjä oli ainoa vahanukkea muistuttava otus. Simpsonit ja muut Hollystarat ovat kehnoja virityksiä. Ainoa positiivinen poikkeus oli Hannibal the Kannibal.
Johtopäätös: Commitments-leffa valmistui liian aikaisin. Irkuilla on vielä pimennossa DVD:n käyttö, kun ei ole uutta omaa läpimurtoleffaa.
Lopullinen tuomio.
Dublin on ilman muuta käymisen arvoinen kaupunki. Kaikki paikat ovat kävelyetäisyydellä ja suomalaisiin törmää miellyttävän harvoin. Pohjalaiselle paikka on henkinen koti: tasamaata, mutanen joki keskellä kylää ja konstailemattomuus kukoistaa.
Kasvissyöjälle kaupunki voi olla kärsimystä ja absolutistillekin Dublinin keskustasta on käytössä vain puolet. Se toinen puolisko on pelkkää pubia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti