Otsikon kysymykseen heti vastaus: ei risonut. Mutta anglo-logiikan voi unohtaa, jos matkakohteena on Japani. Se mikä täällä menee myötäseen, puskee palidromina pikitukkien maassa vastaan.
Vaikka ajattelu onkin eri, ei se välttämättä ole huono asia. Päinvastoin. Aloitetaan palvelusta ja suhtautumisesta kanssaeläjiin.
Oulunsalon lentokenttä klo 06.15. Jonottomassa tiskillä laukkujen tsekkaamista koneeseen. Pieni huoli kummittelee aivokuoriaisessa meneekö veska perille, kun matkareitti konevaihtoineen on Oulu-Helsinki-Pariisi-Tokio. Menihän se, mutta kun matkustaja kyseli josko voisi vaikuttaa istumapaikkaan, varsinkin Pariisi-Tokio -lennolle, joka sentään kestää sen reilu 11 tuntia, niin ”tietokone nyt antoi tämmöisen”.
Loukkohan se paikka lopulta oli. Ainoa ajoittainen lohtu oli Air Francen L'Oréal-henkinen lentoemo.
Vertailuna paluumatkalla, joka meni reittiä Tokio-Amsterdam-Helsinki-Oulu, Naritan kentällä virkailija käänsi paikkaa kysyttäessä kosketusnäytön kohti kyselijää, joka näpsäytti mukavan paikan ikkunan vierestä. Valinta kohdistui ekalle riville jossa ei ollut kuin yksi muu istuin samassa ryppäässä, ja josta pääsi penkkien editse vapaasti jaloittelemaan. Naritan päivittäisistä matkustajamääristä ei ole tietoa, mutta varmuudella se on suurempi kuin Oulunsalon kentällä.
Japanilaiset ovat tottuneet siihen, että muut on yksinkertaisesti otettava huomioon. Tilaa kun ei liiemmälti ole. Suomalainen tönkköjalka puskee ihmisruuhkassa känny korvalla, kuin pässi ruokakaukalolle: se joka on ensin missä vaan, luulee voittavansa mitä vaan. Ja samalla tulee kailotettua vaimolle nokialaiseen, ettei tämä vaan pesisi sitä lempimökkilippistä, jonka isäntä sai toissa kesänä Nesteen huoltamolta kaasupullon oston yhteydessä. Sehän menettää muotonsa.
Mitä tekee japsi? Ei käytä lippistä?
Ei, vaan tietää sen että muita junamatkustajia ei kiinnosta mökkilippiksen kunto, ja äänekäs puhe loukkaisi muiden rauhaa. Viesti kulkee tekstarina, ja änkeämistä ei tapahdu kuin metron ammattisisääntyöntäjän toimesta. Rullaportaissa jätetään oikea kaista vapaaksi mahdolliselle ohitukselle, ja roskia varten taskussa kulkee pieni instant-pussi - roskiksia kun Tokion kaupunkikuvassa ei ole. Jokainen kuljettakoon yleiset esteettiset haittansa mukanaan.
Junan ja metron isumaoikeus on priorisoitu, ja mummo saa paikkansa ilman korvatillikkaakin. Toisaalta mummollakin on molemmat kädet varattuna: toinen kännykän kannattelua ja toinen tekstiviestin näpyttelyä varten. Heti kihtisen kommunikaation jälkeen, mummo alkaa lukemaan takana sijaitsevasta etukannesta alkaen kirjaa “Zen-meditaatio kokeneelle kansalaiselle”.
Irlantilaiset ovat rumia, mutta sympaattisia. Ruokakin on kirveellä veistettyä, mutta makua ja tunnetta täynnä.
Italialaiset huitoo ja heiluu, ja ruoassa on mamma miaa enemmän kuin makua. Annos huidotaan ennakkoon hyväksi, vaikka padassa kiehuu normaali 8 minuutin makaroni. Resepti kun on 200 vuotiaan mamman, joten sen on oltava hyvää.
Saksalaiset tekevät suuresta pientä. Prinssinakin suoleen tungetaan 90 % sitä jäykempää laardia ja 10 % lihaa. Ilman nahkapöksyjäkin alkaa hikirauhaset tekemään eritystyötään.
Ylipurennasta kärsivät ruotsalaiset eivät taas alaleuattomuuttaan pysty mitään kovaa puremaan, joten evästys on muussia alkuruoasta jälkiruokaan.
Japanilaiset. Pientä, paljon makuja ja pieninä suupaloina. Siis ruoka. Kun käytännön anglo-järjen vastaisesti koittaa tikuilla syödä ruokaa, sanelee se samalla terveellisen tavan syödä. Pieniä paloja kerrallaan jotka on aikaa pureskella hyvin. Väliin tymähtää takaraivoon wasabia nökösen mukana, niin että takatukka heilahtaa. Katupystiksellä nautittu nuudelisoppa livahtaa nielusta alas kuin itsestään, ja maut tulevat perässä kulhon kulmalta hörpätyn nesteen mukana. Ei niin mitättömän näköistä ruokaa, ettei olisi luonnetta. Japanilainen kumartaa ja tempoo temperamenttiset ipponit vastustajasta. Ja kumartaa taas.
Kiinalaisista sanotaan että ne syö pöytiä lukuun ottamatta kaikki nelijalkaiset. Yhtään koiraa ei Tokiossakaan tullut vastaan, eikä siitä sen enempää, mutta kasvikset ja kalat ainakin käytetään täysimääräisesti hyväksi. Pieni maa, vähän viljelyalaa mutta väkeä riittää, joten ekonomian on toimittava. Ja kyllähän se Fugukin olisi useimmissa maissa syrjäytetty ravinnon lähde.
Tokiossa liikkuessa on parasta olla valmis eksymään. Teillä ei ole nimiä, joten suunnistus – tai suunnistuksen kaltainen toiminta – tapahtuu maamerkkien mukaan. Hyvä apu on kompassi. Tässä tapauksessa mukana oli kaksi kompassia. Toinen oli niin halpa ettei se toiminut, ja toinen hotellilla. Karttoja oli useitakin, ja teiden varsilla jonkun verran You are here -opastetauluja. Mutta. Niiden informaatioarvo oli, että tiesin että olen täällä, kun kaikki muu on taulussa japaniksi, joten taskukartta jäi käytännössä ainoaksi oppaaksi, ja siihen merkityt maamerkit. A:sta B:hen voi olla yllättävän pitkä matka.
Periaatteena oli että taksia ei käytetä, joten jalkaa toisen eteen, ja kysymällä loput. Karttoihin on merkitty poliisikopit, ja poliisi on ystävä – tosin toisinaan hämmentävä ystävä, joka pahoittelee kumarrellen ettei osaa auttaa. Se joka näyttää minulle kumartelevan suomalaispoliisin, näytän vastalahjaksi selväpäisen näyttelijän.
Mutta ei hätää. Eksyminen on oikealla asenteella mukavaa, ja se on Tokiossa myös turvallista mihin kellon aikaan tahansa. Ja aina se opastaja löytyy, kun vain muistaa jättää habituksesta pois mukacooliuden. Takelteleva japanin kielinen tervehdys, ja vastineeksi saa tautisen määrän auttamisyritystä ympärille kerääntyvän ihmisjoukon toimesta.
Kaikkinensa kyseessä on erikoisten, mutta toimivien yksityiskohtien maa. Eihän se logiikka täsmää meikäläisittäin, mutta se on omaksuttavissa. Suurena apuna on paikallisten ihmisten asenne, joka miellytti ainakin tätä matkustajaa. Milloin vain takaisin Japaniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti