Matkailun ja yleishäsäämisen keskellä on hyvä rauhoittua hetkeksi helppoheikkien, feissaajien ja muiden tyrkkyjen epämiellyttäviltä, intimiteettialueen rikkovilta lähestymisiltä. Korkeampien voimien salit ovat siihen oiva paikka. Tässä tapauksessa kirkko.
Rakennuksen koon huomioiden ovet ovat yllättävän pienet. Mutta niiden arvoa ei pidä väheksymän. Edessäni puoliksi auki oleva ovi on suojannut kuolevaista vuosisatojen saatossa milloin miltäkin koitokselta. Oven edessä kahakan keskellä karttu on kohdannut kalloa, ja oven lähimuistissa on vain 15 vuoden takaa viimeisin kansallistunteisiin ja rajanpiirtoon liittyvä sekasorto. Ovi on antanut henkistä ja fyysistä suojaa heikkoutta tuntevalle ja sijaiskärsijälle.
Sisältä Katedrala Marijina Uznesenja vaikuttaa tuplatorneineen vieläkin isommalta kuin ulkoa. Huomio keskittyy kuitenkin tunnelmaan. Penkeillä on ihmisiä hajasijoittuneena kuin suomalaisissa luentotilaisuuksissa: oma paikka löytyy mahdollisimman takaa ja kaukana rotuveljestä/-siskosta. Tyydyn tarkkailemaan ja omaksumaan tunnelmaa oman minän löytämiseen vapaalta alueelta penkkien takaa. Tasainen rukousten mumina kuuluu kaksilaivaisesta salista. Vastapoltettu mirhami johdattelee itulaatikkoa nirvanan suuntaan. Käännän päätä sivulle ja näen pari muutakin irtokulkijaa, sekä mummon ja pässin.
Vanha naisihminen ja eläin ovat kuin Lynch olisi pudottanut absurdin elokuvaotoksen keskelle Rauhan Tyyssijaa. Oman sisäisen minän löytyminen saa nyt odottaa hetkisen, koska mummo ja pässi vie kaiken huomioni.
Pässin leuat vatkaavat. Mummo tunkee jotain pajunköyttä koristaan elukan suuhun, kuin odottaen että toisesta päästä tuotantokone suoltaa valmiita tuohivirsuja. Mutta. Tuotantokoneeseen tuli ilmeisesti vinosyöttö koska ei tullut virsua. Tuli kakka. Keskelle kirkon kivi lattiaa, joka on aikojen saatossa kannatellut paljaita jalkoja, kärpännahkakenkiä ja stilettikorkkareita. Se on nähnyt vuodesta 1242 saakka tataareista pörssimeklareihin. Nyt siinä lojui pässin luomubonus, levittäen maaseudun mirhamia Herran Saliin.
Paheksun mielessäni pässin toimintaa, ja se on virhe. Sarvipäinen Kerberos kääntää päätään, ja katsoo goottikatsellaan suoraan silmiini. Olikohan mummo jopa viimeistellyt kajalilla pässin ilmeen syvemmäksi? Joka tapauksessa paha katse se oli. Mummo huomaa tapahtuneen, ja vetäisee talutusköydestä minkä kihtisiltä jäseniltään voi. Eläin siirtää katseen mummoon, ja tuo sarvipäinen Pirun Lähettiläs ottaa raukean se-oli-jo-tuossa-kun-tulin -katseen. Mummo palkitsee elukan suupalalla. Ajattelin että älä nyt enää ruoki sitä Rauhan Salin häirikköä.
Mummo osoittaa kuitenkin henkistä ryhtiä torumalla pässiä. Eläin vastaa omalla kielellään tavalla joka muistuttaa Herran Huoneen kai’un tehostamana palo- tai sotahälytykseltä. Rukoilen mielessäni että mommo veisi Pahan Lähettilään ulos joutuin, ennen kuin se alkaa jakamaan lisää bonuspisteitä tai aiheuttaa lisähäiriötä muuten. Mummo on sentään samoilla aalloilla kanssani, ja lähtee raahustamaan tyylittömiksi yleisesti tunnustetuilla kroaattikuvioilla paikatussa loimessaan kohti ovea. Sympatiat mummoakin kohtaan olivat kuitenkin jo karisemassa, ja ajattelin ilkeämielisesti että ”Hä, hää. Nais kout”. Pässi seuraa köyden päässä.
Toivoin että köysi olisi tiukemmalla. Huomattavasti tiukemmalla. Niin tiukalla lieka ei kuitenkaan ole, etteikö eläin olisi vielä kääntänyt päätään ja luonut viimeisen pahan katseen. Todella pahan. Pakko myöntää, että Pahan Katseen alla sisuni valahti housuihini ja lepyttelin eläintä mielessäni: ”Nais kout”. Kirkon ovet imaisevat kaksikon ulos. Olo on helpottunut, mutta oman minän etsintä vesittyi episodin vuoksi pahasti. Rauhan Salin lumo oli mennyt. Kaikki aistit turtana odotan varoajan, ettei joutuisi enää pahan katseen alle, ja poistun painavin mutta vielä puhtain jaloin ulos Salista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti