Myönnetään. Matka Etelä-Koreaan ja Souliin oli simppelisti pakoa suomalaisesta jouluhössötyksestä. Kohde oli kuitenkin jo aiemmin päätetty. Vaihtoehtoinen ajankohta olisi ollut kevät 2010. Mutta eipä malttanut odottaa.
Päätös tulevan matkan kohteesta perustui puolestaan vertauksissa Tokioon, joka sijoittui toteutuneiden matkakohteiden TOP2:een.
Kärsivällisyystesti
Jos haluaa saada on pakko antaa. Niinpä. Jo totutusti Finnair sähelsi, mutta tällä kertaa kenttähenkilökunnan räpellys päättyi paikkaan parempiosaisten joukossa business-luokassa välillä Helsinki-Pariisi. Harmi vai että itse 12-tuntinen päälento olisi edessä retkimuonineen – ja ahtaine istuimineen. Nyt oli paratiisin ovea raotettu, eikä millään olisi halunnut vaihtaa niitä missiluokan emojakaan kalsean äksyileviin rutiinisuorittajiin. Mutta tarkoitus pyhittää keinot, vaikka average-Joekin (175/74) joutuu istumaan kuin synnytysasennossa jalat harallaan. Noh. Asento takaa pussikuukkelille hyvin happea, mutta lumpioiden nuljuaminen edessä olevan penkin selkää vasten alkaa pidemmän päälle ahdistamaan.
Shokkitesti
Ensimmäiset tunnit kohteessa ratkaisevat aika paljon: hukkaantuko arvokasta loma-aikaa kulttuurishokissa piehtaroimiseen, vai omaksuuko lanttu sen että valmiiden vastausten sijaan ajatusjonossa on paljon uteliaita kysymyksiä, joihin saa itse etsiä vastauksia. Tässä tapauksessa aamuinen saapuminen Souliin ja hotellihuoneen heti saaminen protokollan vastaisesti helpottivat alkua. Tunnin tirsat, suihku ja menoksi. Ensimmäinen merkittävä havainto oli kaoottinen liikenne. Reilun kymmenen miljoonan ihmisen ahtaminen yhteen paikkaan toimii perusteluna muttei puolustuksena holtittomalle liikenteelle. Tokiossa on kolme kertaa enemmän populaa ja siellä ei tullut ikävä kertaakaan taustapeilejä myös kävelijälle.
Käytännössä Hannu Karpoa huutavat eniten kuskien usko töötin ja hätävilkun voimaan sekä motoristen jalkakäytävävalloitus. Tasakaasu-Kaikkoset ajavat risteysten välit kaistoista piittaamatta töötti pohjassa autojen kulmat toisiaan hipoen, ja kun risteys liikennevaloineen tulee kohdalle katsotaan sopiva kaista. Omakohtaisena kokemuksena jos esim. taksi on missaamassa kyytiläisen toivetta, ei muuta kuin hätävilkut päälle ja auto seis keskelle nelikaistaisten teiden risteystä, ja kartta esille. Sorsapillit vinkuu ja valot vilkkuu ympärillä, mutta kuski vaan kaivaa hanskalokerosta rillejä jotta näkisi kartan. Ihmettelinkin jo mitä se tihrusteli ajon aikana. Mokan selvittyä ukkeli takoo villisti päätään nyrkillä ja manaa jotain käsittämätöntä. Ajattelin että elä hyvä mies, sillä ruumiinosalla voi vielä olla käyttöä muutenkin kuin hattutelineenä. Ilmeisesti pöntön takominen kuitenkin avasi jotain patoja, koska Englannin kieltäkin alkoi auttavasti löytymään. Ystävällismielisesti taksamittari nollille, rillit takaisin lokeroon ja matka jatkuu hätävilkut päällä. Jos ei itse näe, niin ainakin muut näkevät nyt paremmin tämän koslan.
No niin. Nyt on kultturishokkijänikset ajettu turistin housuista. Ei muuta kuin exploraamaan kävellen, metrolla ja bussilla kujia sekä muita kaupunkeja.
Kävellen meno jakaantuu kahteen pääosaan: ystävällisimpiin ihmisiin mitä missään on vastaan tullut, ja villeihin kaksipyöräiskuskeihin.
Mopot, skootterit ja moottoripyörät suihkivat jalkakäytävillä, tai missä vaan miten vaan. Lähinnä kuljetustointa harjoittavilla motoristeilla on taakkaa mukana vaihtelevasti muutamasta lootasta suomalaisen puuceen kokoiseen rakennelmaan saakka. Ja jälkimmäisellä kuormalla varustettuna vehkeet eivät käänny ajatuksen nopeudella, joten niiden kanssa on kävelijän hyvä olla varuillaan. Mopojen ynisevät töötit auttavat havainnointia, mutta siltikin kävelijällä pää pyörii pöllön lailla.
Suunnistamista kaupungissa helpottaa erittäin ystävälliset ihmiset. Turistin odotellessa valojen lupaa ylittää tie, tulevat ihmiset kyselemään mistä vieras on ja tarvitseeko apuja. Koska teillä ei ole nimiä ja seuraavan kohteeseen matka käy maamerkkien kautta, ymmärtävät paikalliset että kohteiden löytymisessä voi olla vaikeuksia. Kartta kourassa on selvä signaali lokaaleille että jos Enkku on yhtään hallussa voi mennä turistille turisemaan. Vaikka ainahan reitti on selvillä, kartta on vain tsekkausta varten! Eikä kontaktin ottaminen edellytä välttämättä edes kielitaitoa. Varsinkin vanhat papat haluavat kätellä ja varhaisteinitytöt toivottaa ohikulkiessaan hyvää joulua, ja vastauksen saatuaan kahden metrin päässä alkaa tyttömäinen tirskuminen. Rohkeimmat pyytävät valokuvaan mukaan ja semiversiot asettavat kaverinsa gringon edelle, ja ottavat kuvan kaveristaan niin, että länkkäri näkyy kuvassa taustalla. Torimummot saattavat tarjota ruokaa (tai ruoaksi luokiteltavaa tavaraa), ja metroasemalla kaveriksi lyöttäytyy Mr. Njoon kaltainen isäntä rouvineen – pitäen yrityksensä presentaation metromatkan aikana ja päätyen rouvan suorittamaan valokuvaussessioon, jonka tuloksia on saanut latailla jälkikäteen sähköpostista. Vieraalle tulee todellakin tervetuloa-fiilis, kiitos aitojen ihmisten. Lokaalilta kuultu sanonta kuvaa erittäin hyvin paikallismeininkiä: surun jakaminen puolittaa surun määrän, ilon jakaminen tuplaa ilon määrän.
Kuntotesti
Metro on kätevä liikkumaväline, mutta valitettavan huono kampe ympäristön tarkkailulle. Mielummin siis kävelyä ja kävelyä - mikäli vain sää sallii. Joulukuinen sää Soulissa vaihteli tällä kertaa +6:n ja -14 asteen välillä. Lämpöhaitarin sisälle mahtui myös eri sorttiset sateet ja tuulet. Kulkemisen kannalta optimi löytyi pienestä pakkasesta koska silloin myös taivas on kirkkaan sininen. Plussa-asteisena maisemat lilluvat harmaan pilven sisällä tappaen näkyvyydet ja sävytkin maisemasta. Kaupunkilöntystelyn tuloksia ei oikeastaan huomaa vasta kuin illalla hotellilla. Sen sijaan varsinaisen kuntotestin voi tehdä Koreoiden rajalla DMZ-reissulla. Pohjoisen pojat ovat kaivaneet tunneleita ajatuksella, että sitä kautta sotajoukot pääsevät koukkaamaan etelän porukoiden pääkaupunkiin. Tunneleita alkoi kuitenkin löytyä, ja selitys hiilikaivoksista ei oikein mennyt etelän puolella läpi, kun kaikki löytyneet tunnelit suuntasivat rajalta kohti Soulia. Ei vaikka tarinan tueksi ukkelit väänsi hiilen väriä tunneleiden seinään.
Osa löytyneistä tunneleista on valjastettu turistikohteeksi ja tällä kertaa kohteena oli järjestyksessä neljäntenä löydetty tunneli.
Samalla tuli muistutus miksei nämä turisti-tourit oikein ikinä ole iskeneet. Osallistujajoukko koostui lähinnä ranskiksista ja jenkeistä. Ja näistä jälkimmäiset voisi minun puolesta sulkea omaan kuljetushäkkiin, tai evätä omalta maailman pehmeimmältä lähiöpihalta pääsy muuhun maailmaan. Ensimmäisen vartin aikana oli jo jenkkiäijän untuvatakki superlativoitu lämpimimmäksi ja lenkkarit markkinoiden kevyimmiksi. Ja kaikki tämä 90 desibelin voimalla. Palataan untuvatakkiin ja lenkkareihin tuonnempana, ja siirrytään kuntotestiin.
Luvan varaisella minuuttiaikataululla edettiin siis reissussa tunnelin kohdalle. Kaikki irtain jätettiin maatasolle – mukaan lukien kamera. Potta päähän ja jonossa tarpomaan tunnelia alas. Yhtenäinen jono eteni tasatahtia alas koska ylösnousevaa porukkaa tuli vastaavasti vastaan yhtenäisenä jonona. Mutta kohta alkoi maailman kevyimpien lenkkareiden lompse kuulumaan ja jenkki puski alamäkeä älämölön saattelemana jonon ohi vastavirrasta huolimatta.
Matkan alku kävi pystysuunnassa mitattuna 73 metrin syvyteen helppokulkuista sairaalakäytävää muistuttamaa tilaa pitkin. Varsinainen tunneli perusteli potan käytön koska korkeutta oli vain puolitoista metriä, ja kuuppa kolisi tuon tuostakin kallioiseen kattoon. Jono eteni puolisen kilometriä kääntöpaikalle saakka. Välillä käytävä kapeni ja mataloitui entisestään ja odotus päätepisteeltä nousi samassa suhteessa. Mutta mitä. Jono eteni kunnes edessä oli väliseinä ja luukku, josta jokainen vilkaisi noin kaksi sekuntia ja kääntyi samaa tietä takaisin. Hevon vinkulat! Tässäkö se oli? Aikataulun mukaan ylös tarpomiseen oli aikaa 12 minuuttia, joten ei siinä toisaalta aikaa ihmettelylle olisi ollutkaan. Sama puolikyykkyinen läpsytys takaisin ja tunnelin jälkeen sairaalakäytävämäiselle nousuosalle. 300 metrin ripeä nousu sai kankut kipunoimaan ja MacDonaldsilla lahjotut lihat alkoivat tulemaan perät edellä vastaan. Tai kuten ystävämme jenkkilästä puuskutti taukopenkillä mummojen kanssa maailman paras untuvatakki kainalossa ja maailman hiostavin potta sylissä.
Ylös repun mukana jätetty vesipullo oli tervetullut tarvike. Säädetty aika oli kulunut umpeen ja kaikki muut paitsi The Jenkki kyhjötti sekavin miettein linja-autossa. Alussa oli sovittu oppaan yksivaltaisella päätöksellä, että joka myöhästyy joutuu koko porukan edessä suorittamaan rangaistuslaulun. Jenkin kammettua itsensä 7 minuuttia myöhässä paikalle, oli puhe kaikonnut koneesta ja maailman kevyimmät kengätkin näyttivät painavan betoniporsaiden lailla. Oppaan vaatiessa laulua näytti puheen myötä karisseen myös huumorintaju. Kommenttina tahditon f sitä ja f tätä, ja koko paikka tuntui olevan kirjaimellisesti syvältä. Olipa äijä hautunut hyväksi untuvatakissaan. Eikä suomalaisturistin tarjoama vesikään kelvannut. Ei vaikka tarjousta säesti myötätuntoiseksi tarkoitettu virne.
En osaa vieläkään sanoa oliko DMZ-reissussa mitään järkeä, ja onko koko paikan valjastamisessa turistikohteeksi sen enempää järkeä. Tunnelin lisäksi perusreissulla käydään rautatieasemalla, tarkkailutasanteella, vapauden siltaa kuikuilemassa ja infofilmi tsekkaamassa. Lisäksi perusreissua voi ryydittää sotilastukikohdassa käynnillä jossa ihmetellään YK:n ja Pohjois-Korean neuvotteluhuonetta keskellä rajaa. Koreoiden välistä rajaa vartioi kaksi miljoonaa sotilasta, ja jokaisella paikalle vääntäytyvällä pitää olla passi mukana jonka linja-autoon tuleva sotilas tarkistaa. Tosin aika yliolkaisesti. Lisäksi valokuvaamiselle annetaan tarkat rajat. Pohjoisen Korean puolelle tarkkailutasanteelta tirkistellessä ympärillä pyörii joukoittain solttuja paimentamassa maksua vastaan paikalle tulleita ihmisiä. P-paikan tienoilla nämä samat tiukkailmeiset sotaukot tulevat mielellään valokuviin turistien kanssa ja vaihtavat kuulumisia. Nykyisillä tiedoilla jättäisin tuon reissun tekemättä, vaikka se tuntuu olevan jokaisen turistin must, kun kohteista kyselee esim. hotellissa. Tiukkatunnelmaisen paikan sijaan käteen jäi turistirysän tuntu ja kipunoiva listo.
Makutesti
Kimchi. Muista Kimchi! Tämä jumalainen yleispyree, jonka pohjana on kiinankaali ja jota maustetaan chilillä, sipulilla, inkiväärillä ja valkosipulilla, löytyy lähes joka evään ohesta tai seasta. Se on siis ruokalaji tai siitä valmistetaan muita ruokia. Katupystikset, eri tasoiset ravintolat – ihan sama, Kimchiä pitää olla.
Teknisenä poikkeuksena muihin puikkomaihin, syömävälineet valmistetaan metallista. Makujen kannalta aika tykki maustaminen lienee peruskuvaus ruoasta. Välillä yleismaku ei ole tulinen, mutta annoksesta saattaa löytyä hotspotteja joilla nenäkarvat kähertyvät. Tai valmistusvaihe on sisältänyt tavan joka tekee saman tempun. Tästä esimerkkinä rauskun liha joka mädätettynä tuoksuu voimakkaasti, kuin ammoniakille tai etikalle, mutta maku itsessään ei ole voimakas. Perinteissä ravintolassa kengät jätetään tuulikaappiin joten suht’ skarpit sukat rules (öhöm!) ja jos kävely on jäykistänyt raajat, niin ennen syömään menoa kannattaa myös vähän vetristellä (öhöm!). Syönti kun tapahtuu risti-istunnassa lattialla tyynyn päällä istuen, ja sessio voi kestää jos tulee vahingossa (öhöm!) tai tahallisesti tilattua koko sidedish-annosrepertuaari. Tai jos innostuu seuraamaan TV-sarjaa, sillä perinteisissä korealaisissa ravintoloissa on töllö jota väki katsoo syönnin ohessa. Samoin kuin takseissa kojelaudalla on TV, kuten myös rautatie- ja linja-autoasemilla. Kaikkinensa ruoka jo pelkästään on hyvä syy matkata Etelä-Koreaan. Ei haittaa vaikka tilaukset vähän ontuisivat kielimuurin vuoksi, koska jopa vegeannos on mausteista ja hyvää. Ja lämmitetyllä lattialla on hyvä istuskella, jos vaan saa itsensä kammettua parituntisen session jälkeen liikkeelle. Jos alaraajoilta asiaa kysyy, niin ei ikinä enää Koreaan mutta notkeuskin on asenne. Kimchi.
Lopputulos
Jälleen tuli se tunne että aika loppui kesken. Ehkä se on hyvän loman ja kohteen merkki. Etukäteen ajattelin että suurkaupunki kuin suurkaupunki. Ne kaikki on sulatusuuneja joihin keräntyy omaa ja vierasta väkeä, niin että luonne katoaa. Tämän vuoksi ohjelmassa oli myös maakuntakierrosta totuuden löytämiseksi. Tässä suhteessa olin väärässä. Esim. Tokioon verrattuna Soul on alkuperäisempi ja länkkäri on ainakin matkailusesongin ulkopuolella kummajainen. Uskoisin että näin on myös matkailun vilkkaimpina aikoina – perusteena ihmisten reagointi. Ja tuskin se Englannin kielen taitokaan tai enkkukyltitys taivaasta putoaa turistikauden ajaksi.
Suomalaisesta näkökulmasta hintatasoltaan paikka on edullinen. Viidellä eurolla syö ravintolassa, kymmenellä on jo pelko että vatsanahassa oleva nahkatappi pongahtaa irti. Jos matkalaukussa on tilaa ja elektronikkaa on tarkoitus uusia, niin siihen paikka on taivas. Samoin galleriahaukat löytävät Soulista maanpäällisen paratiisin, ja tyylivaatefriikkien silmät alkavat kiilumaan jo pelkästä putiikkien nimilitanian pituudesta.
Tärkein pointti kuitenkin mielestäni, niin Soulissa kuin muissakin käymissäni korealaisissa paikoissa, ovat ihmiset ja atmosfääri. Omien releiden puolesta ei tarvitse skitsoilla, kun puljaajia ei käytännössä ole. Ja aina löytyy apuja kysyttäessä ja kysymättäkin. Omalla listalla paikka sujahtaa lomakohteiden TOP3:een. Lopullinen sijoitus ei vielä ole hahmottunut, ja sen selville saamiseksi pitänee varmaan muutamassa paikassa vielä käydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti