Vapaaehtoisena Namibiassa, osa 1

Matkailu voi olla myös työtä. Sen tämä reissu osoitti. Ennen paikalle vääntäytymistä vapaaehtoisen toimenkuvasta oli aika hyvä käsitys, mutta toiminnan hektisyys yllätti. Ja se tuli selväksi, että ilman vapaaehtoisia Naankuse Wildlife Sanctuary ei voisi toimia – ainakaan tällä eläinmäärällä.


Taustoja
Kyseiseen eläinkeskukseen otetaan orvoiksi jääneitä tai loukkaantuneita eläimiä, tai jos jokin eläin uhkaa toistuvasti paikallisten asukkaiden karjaa tai jopa ihmisiä. Lopullinen päämäärä on saada eläimet vapautettua takaisin luontoon. Aina se ei kuitenkaan onnistu pahojen vammojen, kesyyntymisen vuoksi tai sopivan vapautuspaikan löytymättömyyden takia. Eläimiä säilytetään lajista riippuen eri kokoisissa aitauksissa ja osa kulkee vapaana keskuksen alueella päiväsaikaan. Joka ikinen elikko kuitenkin ajetaan aitauksiin yöajoiksi tai rakennuksen sisätiloissa oleviin häkkeihin. Aitaukset ovat suurimillaan leopardeilla ja leijonilla pari neliökilometriä, ja pienimmillään nuorimmilla paviaaneilla n. 10 neliömetriä. Kokemukseen perustuen mangustit ovat ne vaikeimmat ja pirullisesti ovelimmat otukset otettavaksi kiinni. Ne kun löytävät issekseen ruokaa päiväsaikaan, joten ruoalla niitä ei pysty houkuttelemaan tykö. Mutta muutaman päivän harjoittelulla kansainvälinen mangustien korkealta vedettävä kutsuhuuto "trrrrrr" onnistuu jo mainiosti.

Eläinten lisäksi keskuksen tavoitteena on parantaa Namibian alkuperäisheimon bushmanien elämää. Kyseinen heimo on Namibian hierarkiassa alimmista alimmalla portaalla. Koulutus- ja työpaikkojen jaossa muut menevät edelle. Niinpä keskus palkkaa avainhenkilöitä lukuun ottamatta vain ja ainoastaan bushmaneja, ja on organisoinut koulun rakentamisen bushmanien lapsille. Lisäksi opettaja on keskuksen palkkaama ja ruoat tulevat myös eläinkeskukselta. Pääpaino koulussa on opettaa lapsille valtaväestön kielet Afrikaans ja Englanti. Näin päättäjät eivät voi vedota enää, esim. koulupaikkoja jaettaessa, yhteisen kielen puutteeseen.

Vapaaehtoisen työ
Ympäri maailmaa paikalle tulleet vapaaehtoiset on jaettu neljään ryhmään. Samoin perustehtäviä on neljä (food prep, enclosure patrol, caracals, project work) joita ryhmät toteuttavat päivärotaatioperiaatteella. Perustehtäviä höystetään erilaisilla lisätehtävillä, kuitenkin niin että koko päivä ei muodostu fyysisistä tehtävistä. Työpäivä alkaa klo 8 aamupalaverilla ja päättyy klo 18 mennessä. Ennen aamupalaveria klo 7 haukataan aamupala ja päivällinen päättää päivän. Välissä on joka päivä muffinssitauko klo 10.30 - siis kirjaimellisesti joka päivä muffinsseja, ja lounas on klo 13. Työpäivä voi myös jatkua illan tai yönajan, mutta ne velvoitteet perustuvat vapaaehtoisen itse ilmoittamaan halukkuuteen.

Food prepissä valmistetaan keskuksen kaikille eläimille ko.päivän ruoat. Nuorimmat paviaanit ovat spesiaalitapaus, ja niille valmistetaan aamulla pilkottavien hedelmien lisäksi maitojuoma tuttipulloihin päivän mittaan erikseen.
Suurin työ on ruoan teko isolle paviaanilaumalle (8 aikuista, 16 nuorta + edellä mainitut 6 nuorinta).

Tässä resepti jos satut paviaanin hommaamaan. Määrät ovat 24 paviaanille)
Pap for baboon:
Pilko 1,5 ämpäriä täyteen hedelmiä (omenoita, päärynöitä, banaaneja, appelsiineja). Ei haittaa jos hedelmien viimeinen käyttöpäivä on pari viikkoa sitten mennyt umpeen.
Ota edellisenä iltana jääkaappiin pistämääsi maissipuuroa 3x 25 litraa.
Kumoa maissipuurot pöydälle, ja koska ne ovat jäähtyneenä ämpärin muotoisia kiinteitä köntteja, kääri hihat ja pilko köntit, ja pursota nyrkeissäsi massa jälleen puuromaiseen olomuotoon.
Kun puuro on pöydälle levittyneenä tasaisena massana, lisää pilkotut hedelmät sekaan, ja sekoita kauttaaltaan.
Kun hedelmiä on tasaisesti massan joka puolella, pilko sekaan kymmenen kananmunaa.
Ota ihmisiltä jääneitä ruoantähteitä yksi ämpärillinen ja sekoita massan sekaan. Tarkista kuitenkin ennen massaan heittämistä, että seassa ei ole teepusseja, luita tai lihaa koska paviaanit on vegejä ja teepusseihin ne perkeleet tukehtuu.
Lopuksi lisää vielä pilkottuna kolmen kanan nahkat sekaan. Jätä kuitenkin mangusteille 5 kengännauhamaista nahkaliuskaa per mangusti.
Pyörittele käsissäsi ämpäreihin greipin kokoisia mäskipalloja. Älä välitä että ne lötsähtelee ämpärin pohjalle pudotessa epämääräseksi sotkuksi. Greippikoko on vain määrän mitta, koska aamuksi tehdään18 palloa ja loput iltaruoaksi ilman kpl-määrälaskua.
Tarjoile safka arvon apinoille heittämällä pallot aitauksen yli mahdollisimman laajalti. Älä ota henkilökohtaisesti, jos joku ruokailijoista ulostaa ruokapöytään tai heittää inhaa mäskiä takaisin kohti sinua. Keskisormea voit näyttää, mutta älä reagoi fyysisesti muuten.

Toinen päivittäinen perustyö, eli Enclosure patrol, on petoeläinten aitausten virran tarkistus ja koko suojelualueen aitauksen kunnontarkistus.  Eli yksi ryhmä jaetaan siten, että koko suojelualueen aitauksen tarkistaa kaksi ihmistä ja muut tsekkaavat virrat predaattoreiden ympäriltä.

Fyysisesti helpompi mutta äkkinäisempää tuskaa aiheuttavassa petoeläinten aitausten tarkistuksessa mitataan jokaisen aitauksen vastanurkkauksesta kulkeeko virta aidan ulko- ja sisäpuolella. Työ sisältää muutaman kilometrin kävelyn, ja aitauksen sisäpuolella mahdollisesti väijyvien eläinten hyökkäyssäikyttelyä sekä aamuherätykseksi taatusti ainakin pari sähäriä. Sähköshokit eivät ole vaarallisia. Kättä kihelmöi vartin ja seuraavaa mittausta tehdessä se tuppaa tärisemään. Portugalilainen versio sähköjohtavuusmittauksesta on työntää pää verkkoon, ja ottaa sähärit vastaan otsalla. Lukemia ei tullut paljon talteen mutta tunnistamattomia sanoja sitäkin enemmän – ja seuraavalla kerralla ilmottautuminen vapaaehtoisena kävelemään border patrollin 15 kilsaa

Koko alueen aitauksen kunnon tarkistus on suht’ fyysinen juttu: 15 kilometriä kävelyä ja yön aikana aitauksen alitse eläinten kaivamien aukkojen paikkaamista. Koko aitaus on 30 kilometriä pitkä, mutta sen tarkistus on jaettu puoliskoihin. Varusteena kannetaan mukana lapiota ja kaavaketta, johon paikkaukset merkitään ylös, sekä satelliittipuhelinta yhteydenottoa varten mikäli jotain epätavallista sattuu. Rutiinista poikkeavaa voi olla esimerkiksi se, että vastaan tulee lauma aggressiivisesti käyttäytyviä villipaviaaneja ja ne eivät päästä ohitseen. Tästä selvitään puhelimessa saaduilla ohjeilla kääntyä takaisin ja lähteä ikään kuin pois mistä oli tullutkin. Tyhmät serkut luulevat että ihmispolot perääntyvät peloissaan, vaikka tosiasiassa vain harhauttavat paviaanit luulemaan näin. Tarkistuskävely ja n.20 reiän paikkaaminen vie 3,5-4 tuntia, ja yksitoikkoisuuden lisäksi työn osuessa kohdalle menettää sen päivän muffinssit.

Työkierron kohta "caracals" on kaikilla se odotetuin työ. Kuorma-auton lavalle otetaan mukaan kaksi häkkiä ja aitauksesta haetaan niihin täyte. Tarkoituksena on päivittäin viedä caracalit (caracal-suomennos lienee aavikkoilves) kävelylle savannille. Kyseessä on kesyyntyneitä eläimiä, mutta sen verran niissä on primitiivireaktiota odotettavissa että saattavat karata kävelyn aikana. Sen vuoksi jokainen caracal on varustettu pannalla jossa on GPS-paikannin. Kävelyn päätteeksi caracalit viedään takaisin aitaukseen, ja ruokitaan sekä siivotaan aitauksesta edellisestä ruokinnasta tähteiksi jääneitä luita. Jokaisella kävelytyksellä kuskina ja eläinten tuntijana on mukana paikallinen bushman Johannes joka tietää eläinten ruumiinkielen, ja on ollut kyseisten caracalien kanssa tekemisissä niiden pentuiästä saakka. Caracalit osoittautuivat erittäin ihmisläheisiksi eläimiksi ja erityisiä turvallisuusrajoitteita niiden käsittelyyn ei saatu.

Project work – iltojen puheen aihe ja varsinainen hien ja veren puristus. Elokuun 2010 projektityönä oli poikkeuksetta uusien eläinaitausten teko petoeläimille. Kyseessä on siis isoja aitauksia, ja tulevat asukkaat tulisivat olemaan 16 wild dogsia ja toisessa kaksi gepardia. Työ oli alkuvaiheessa eli käytännössä aitauksen tieltä raivattiin maasto vapaaksi sahaamalla pusikot ja puut pois tieltä. Ei sahauksessa sinänsä mitään erikoista ole, mutta ne pusikot ovat piikkipensaita – poikkeuksetta. Suurimmat omenapuun kokoisia, pienimmät polven korkuisia varpuja. Oli koko mikä tahansa, piikit ovat teräviä. Pistohaavoja ja naarmuja käsivarsissa. Pistohaavoja jaloissa niin, että veri tihkuu housukankaan läpi. Reikiä korvien takana. Ja näiltä ei säästy kukaan. Niitä vain ei voi välttää, paitsi se joka kulkee perässä ja myrkyttää katskaisutyngän lisäkasvun välttämiseksi. Raivaustyötä ei tietenkään helpota porottava aurinko yhtään. Mutta sen verran inhimillisyyttä maailmassa on, että muffinssit roudataan maastoon klo 10.30!

Kaikki nämä neljä eri työtä vievät aamupäivän, ja lounaan jälkeen on toinen varsinainen päivän työrupeama. Jos aamu on fyysinen eli käytännössä aitausten tarkistusta tai projektityötä, niin iltapäivä menee esim. kesyn gepardin Samiran kanssa, leopardien kävelytyksessä, eläintenvesihuollossa, savannilla olevien pyydysten tarkistuksessa, eläinaitausten siivoamisessa, laumasta kadonneen eläimen etsimisessä. Muffinssien ja lounaan väliin mahtuu päivärutiinina paviaanien kävelytys. Vapaaehtoiset osallistuvat muiden paitsi kaikista vanhimpien paviaanien kävelytykseen. Sen hoitaa ranchin henkilökunta. Tämän käytännön ymmärtää hyvin kun oli neljä kertaa lasten ja nuorten kanssa liikkeellä. Elukat kiipeävät kävellyttäjien olkapäille, niin että parhaimmillaan kyydissä on kolme otusta. Lisäksi sääressä saattaa olla yksi liftillä. Olkapäillä istuvat pitävät kiinni hiuksista tai nahistelevat keskenään -  ja otteet eivät ole mitenkään hellävaraisia. Lisäksi jos serkkua pissattaa, serkku pissaa. Jos serkkua kakattaa, serkku kakkaa. Missä vaan, milloin vaan. Kuulostaa saastaiselta ja epämiellyttävältä rupeamalta. Ja sitä se pahimmillaan onkin. Itse olin päättänyt kokemusten keräämisen nimissä, että mistään en kieltäydy, ja jonkun tämäkin työ on tehtävä. Mutta jos joskus menen vastaaviin vapaaehtoispaikkoihin, niin siellä ei ole paviaaneja. Tämä päätös sinetöityi babypaviaaniyön jälkeen. Tästä episodista lisää myöhemmin. Kukot ovat myös sensuurilistalla. Eka viikko ja kiekuminen alkaa klo 04.13. Toisella viikolla eiku vaan aikaisempaa kailotusta. Keräsin jo kolehtia josko olisin saanut taloudellisen motiivin niistää niiltä sielun vapaaksi, ja lähettää Ranskaan ruumispussin jollekin chefille.

Omiin suosikkitöihin lukeutui vesihuolto, leopardi- ja caracal-kävelytys, Samira-gepardin kanssa touhuilu sekä mangustien kanssa säätäminen.

Vesihuollossa ajetaan ympäri savannia yhdessä jonkun henkilökunnan tyypin kanssa. Mukana on kaikki saatavilla olevat täytetyt vesikanisterit. Täytettävät juoma-astiat sijaitsevat siellä täällä savannilla ja petoeläinten aitauksissa. Aitausten vesiastiat myös pestään samalla reissulla. Vapaaehtoinen tähystelee auton lavalta havaintoja joita voi olla eläinlaumojen koko tai kuolleet eläimet.  Noilla reissuilla näkee eläimiä joita ei ranchin listoilla ole, ja petoeläinten vesiastioiden huolto on aika jännää touhua kun leijona tai leopardi pitää kahden metrin päässä matalaa murinaa ja tekee hyökkäysliikkeitä. Toki aitaus on välissä, mutta silti. "Hyvinhän se meni. Jos ihmettelit miksi nuo kaksi leopardia on niin pienessä aitauksessa, niin syy on että ne ovat hätämajoituksessa. Ovat erityisen aggressiivisia luonteeltaan. Palaavat toistuvasti paikallisen karjan kimppuun ja yksi ihmishyökkäyskin on tilillä", sanoi Jo session jälkeen. Now you tell me that!

Nämä aggreleopardit eivät ole niitä joita vapaaehtoiset + Johannes käyttävät kävelyllä. Kävelytettävät ovat vielä pentuja, tosin jo aika iso kokoisia. Nämä tapaukset ovat tulleet ranchille orvoiksi jääneinä ja fyysisesti huonossa kunnossa. Kuten caracalien kanssa, myös näiden kanssa Johannes on touhunnut koko niiden keskuksessa olon ajan. Leopardit tunnistavat Johanneksen äänen ja kävelytyksessä eläimet tulevat kutsusta hänen luokse. Kyseessä on kuitenkin kasvavia villieläimiä, ja vapaaehtoisilla oli selkeät rajoitteet - aivan kuten kesyyntyneen gepardin (Samira) tapauksessakin. Eläimet tulevat luo ja puskevat reittä vasten, ja niitä voi koskettaa ja silitellä. Mutta aina on pysyttävä "isompana" kuin eläin, muutoin primitiivireaktiona kiddy saattaa luulla ihmistä saaliiksi. Eli jos eläin seisoo – sinä seisot. Jos eläin menee makuulle voi kyykistyä sen viereen, mutta jos eläin nousee sinä nouset. Rauhallisesti. Lähestyminen aina edestä päin, eikä niitä saa koskea mahasta, rinnasta, leuan alta tai silittää lonkkalinjan takapuolelta. Ja riipumatta lajista kukaan ei saa mennä yksin aitaukseen.

Leopardien kävelytykseen osallistuu koko ryhmä ja porukan pitäisi pysyä koossa koko ajan, koska eläin etsii laumasta kadonneita sieluja – vaikka pentujen tapauksessa leikinomaisesti. Mutta se leikki sisältää terävät hampaat ja kynnet sekä uskomattomat voimat. Kun leopardit osoittavat toiminnallaan väijymisleikkejä, Johannes poikkeuksetta keskeyttää tilanteen. Ja kissat uskovat.

Vapaaehtoistyöntekijä saa valita viimeisen työpäivänsä ohjelman ja valitsin leopardikävelytyksen viimeiseksi eläinsessiokseni. Se oli parhaimpia hetkiä koko kahden viikon ajalta. Helle ei ollut vienyt voimia eläimiltä, ja aina mukana olevat kaksi koiraakin olivat Johanneksen lisäksi iskussa. Savannilla sijaitsevalla eläinten juomapaikalla koko kööri oli vauhdissa. Ennen sitä sattui kuitenkin tapaus joka pääsi Johannekseltakin ohi. Toinen leopardeista tuli puskemaan reittäni vasten ja vastasin silittämällä. Samalla eläin rojahti jalkojeni juureen siten että kengät jäi osittain sen alle. Tämä oli tilanne jota ei olisi pitänyt päästä syntymään, sillä koskaan mikään osa ihmisestä ei saisi olla eläimen alla. Mutta toisaalta lähietäisyydellä oleminen oli se mitä vapaaehtoiset olivat toivoneet leopardien kanssa ja Cheryl (Singapore) kysyikin heti kameraani valokuvausta varten. Samalla kun ojensin kameran tunsin että kissi alkoi pesemään housujeni lahjetta nuolemalla siitä paviaaninruokaa/pissaa/kakkaa/mangustin jättämää kanannahkahajuja tms. Johannes ei kuitenkaan pitänyt tilanteesta, ja hänen ohjeiden mukaan hivutin savannipläägät elukan alta pois. Tilanne ei sinänsä mielestäni mitenkään kauhu ollut, mutta kahden viikon perusteella tietämykseni oikeaan arvioon ei toisaalta riitäkään. Johanneksen reaktio kertoi muuta tilanteesta – ja olimmehan hänen vastuullaan.


Extratyö – what a yö
Vapaaehtoiset voivat siis ilmottautua "työajan" ulkopuolisiin töihin omasta tahdostaan. Näitä voi olla yö vartiotornissa tai autolla tapahtuva yökierto koko alueen aitauksen ulkopuolella jolloin vapaaehtoinen heijastaa voimakkaalla lampulla valokeilaa ympäriinsä merkiksi salametsästäjille että hereillä ollaan. Tai jobina voi olla yö nuorimpien paviaanien kanssa.

Kämppikseni saksalainen David halusi huoneeseemme heti tultuani yöksi paviaaneja. Kieltäydyin koska halusin oppia niistä enemmän, ja halusin että ne oppivat tuntemaan minut. Niinpä David buukkasi meidät yöäideiksi toiseksi viimeiseksi yökseni Namibiassa. Päätöksen jälkeen epäonnekseen huoneeseemme majoittui uusi tulokas ruotsalainen David jolta ei kysytty mielenkiintoa asiaa kohtaan. Otimme kaksi nuorinta eli  5- ja 6 kuukautta vanhat Shaunan ja Carolan yövieraiksi. Tiesin että Shauna oli rauhallinen kaveri ja Carola riiviö, joten David otti huolekseen Carolan. Shauna koko paviaanilaumannuorimpana hakee ihmisistä turvaa, ja kävelytyksissäkin se tulee rauhallisesti kainaloon tarkkailemaan muita. Mutta rehellisesti sanottuna normi-ilta olisi ollut poikaa ja pohjalla oli 15 kilometrin patikointi, joten yöunikin olisi kelvannut.

Puoltoista kuukautta keskuksessa ollut britti Gillian pesi jäppiset ja toi ne meidän huoneeseen. Shauna liimautui heti rinnuksiini ja lussutti tuttia unen rajamailla. Ei muuta kuin vaakatasoon ja homma oli händyssä. Carola sen sijaan piti hirveää äläkkää ja hyppi pitkin verhoja, kaappeja ja sänkyjä. Pelkäsin että myös Shauna herää samaan rulettiin. Paviaanien kanssa kommunikoidaan maiskuttamalla huulilla tai, kuulostaa ehkä asiasta tietämättömälle oudolta, mutta ex-töissä käytetyllä äännähtelyllä. Kommunikointi tuotti tulosta ja Carolakin rauhoittui. Omiin ilta- tai aamutoimiin pystyisimme poistumaan vuorotellen. Ja kun molemmat paviaanit olivat rauhoittuneet otimme vuorotellen molemmat serkut kainaloihimme jotta toinen pääsee pois huoneesta.

Valot pois. Shauna torkkui rintani päällä. Itse en pystynyt nukkumaan, mutta pikku hivuttamisella sain siirrettyä otuksen päältäni kokonaan pois jotta sain peiton päälleni. Makuupussi, kuten kaikki muukin irtaimisto, oli siirretty kaappiin lukkojen taakse. Housut ja takin kätkin yöksi patjan alle. Katsoin kelloa viimeisen kerran puolen yön aikaan ja nukahdin itsekin. Heräsin kahden aikaan kun Carola aloitti kiljumisen. David maiskutti, ölisi kuin apina, silitteli ja kulki rinkiä paviaani fleecen sisällä jotta elukka nukahtaisi. Ruotsalainen jupisi jotain sängyssään. Itse varmistin Shaunan tilanteen peiton alla vieressäni, kun pientä liikettä ilmeni. Shauna tarttui sormeeni jollain neljästä kädestään ja tasainen tutin lussutus kertoi rauhasta. Myös saku sai olentonsa hiljaiseksi. Mutta vain hetkeksi. Sonta oli nimittäin housussa. David nousi jälleen ylös sängylle istumaan ja aloitti vaippojen vaihdon. Kukko kiekuu pihalla. Nyt se ei haittaa.

Paviaaneille pistetään kaksi vaippaa päällekkäin ja ne on suunniteltu nimenomaan paviaanien käyttöä varten. Niissä on reikä hännälle ja vaipan kiinnitys tapahtuu tiukkaotteisella tarralla. Koska svedu oli kuitenkin sivullinen uhri, vaipan vaihto tapahtui taskarin valossa. Autoin Davyä näyttämällä omasta sängystä kahden metrin päästä valoa jotta hänellä olisi kaksi kättä käytettävissä vaativaan suoritukseen. Häntä läpi viillosta – vimmattua elukan huitomista ja räpellystä. Ne ei oikein tykkää jos luikkua sorvaa ja väntää. Vaipan ujutusta Carolan ympärille. Ei onnistu. Uusi yritys. Jeh. Onnistui. Ei sittenkään. Carola repi vaipan irti. David paini saksalaisen itsehillinnän rajamailla. Hiki alkoi kiiltämään kasvoilla. Itse painin räjähdänkö ääneen nauramaan vai en. Pidättelyä. Meinasi tulla omiin ilman vaippaa mutta sain äänen pidettyä pois, mutta kroppa hytisi äänettömästä naurusta sen verran että kyljessäni Shauna heräsi. Äkkiä pari silitysliikettä ja tutti johonkin aukkoon peiton alla. Rauhoittui.

"I give up", totesi David ja paiskasi vaipat nurkkaan. Virhe, vaikka tilanne hetkeksi rauhoittuikin. Mother-David oli nyt toilet-David. Paviaani virtsasi peiton alla Davyn rintamukselle. Missä vaipat? Uusi yritys. Otin Led Lenserin ja valaisin pariskunnan operaatiota. Häntä vaipan läpi. Paviaani kiljuu, ruotsalainen kiråilee. Mutta homma onnaa! Vaipat on lopulta Carolan ympärillä. Peace man. Puoleksi tunniksi. Carola oksentaa. Kuiskaan hiljaa Davidille kyssärin että pistikö se dödöä kainaloon illalla? "Ja", vastaa David. Virhe. Nehän sano että unohtakaa äitiyöksi dödöt. Niksmanni tunkee Carolan fleecensä sisään ja lähtee kylppäriin pesemään puket fleecen ulkopuolelta. Palaa sadatellen mutta Carola sentään nukkuu. Kello on puoli viisi aamulla. Shauna herää ja könyää peiton alta pois. Koittaa hypätä pois sängystä mutta saan lennosta kiinni, ja tungen otuksen takaisin peiton alle. Tutti on hukassa. Kierrätän kättä ympäri sänkyä kunnes löydän kainalostani lussun. Tarjoan sitä paviaanille ja se kelpaa. Rauha maassa kun työnnän vielä käteni tarrattavaksi. Olen ylpeä Shaunasta. Mutta oma uni on mennyttä. Loikoilen horteessa kunnes tunnen että Carola hyppää sänkyyni. Samalla Shauna herää ja mitään ei ole enää tehtävissä. Kiipeily ja tivoli alkaa. Väsymyksestä nauramme Davidin kanssa mutkalla kun kumpikin paviaani hyppää svedun niskaan ja kampeaa peittoa pois. Englannin ja Ruotsin sekaista sadattelua kuuluu peiton alta ja äkkinäisiä liikkeitä paviaanien hätistelemiseksi. Ja sehän innostaa eläimiä vai lisää.

Luovutan itsekin ja nousen ylös. Huikkaan saksalaiselle paviaanisoturille että menen aamutoimille enste. Homma ok. Ja David poistuu samoissa aikeissa palattuani. Samalla hän käy valmistamassa paviaaneille aamuruoat, eli täyttämässä tuttipullot, sekä tuo lisää vaippoja ja pyyhkeitä. Jäbät on nälkäsiä ja pullot tyhjenevät hujauksessa. Kello alkaa olemaan seitsemän ja sovimme että menen enste aamupalalle. Tilanne vaikuttaa ok:lta. Palaan pikaiselta aamupalalta. Helvetti irti. David oli vaihtanut vaipat ja Shaunan kanssa ei kaikki ollut mennyt putkeen. Kämpässä hirveä löyhkä. Shauna pyrkii syliini kiipeämällä jalkaani pitkin ylöspäin. Koitan hätistellä keskinäistä luottamusta koitellen. Shauna ei luovuta, vaan tarrautuu käsivarteeni kaikilla neljällä raajalla. Eläin päästää irti mutta istuu jalkaterän päälle, ja ottaa tiukan liftiotteen säärestäni. Svedu poistuu huoneesta. "Maybe we need help." Totta, veli saksalainen. Lähden pitkin harppauksin hakemaan prota. "Gillian, Gillian. Shaunalla on nro 1 housussa, ja puntti vuotaa – pahasti. Voitko auttaa?" Retoorinen kysymys. Totta kai voi. Gillian ottaa tottuneesti elukat pyyhkeiden sisälle ja poistuu kylppäriin. Samaan aikaan me Davidin kanssa hoidamme asiat mitä hän oli menossa tekemään, eli syöttämään neljä muuta babybaboonia. Syöttö onnistuu ja pääsimme eroon yövieraista, mutta huone on hirveässä kuosissa. Svedu on pölliny vessasta ilmanraikastinsuihketta ja ruiskuttaa reilulla kädellä. Ei auta. Paviaanin ulosteen haju on läpitunkeva. Meinaan pyyhkäistä nenääni hupparin hihaan mutta resorissa on Shaunaa. Tarkemmin katsoen niin myös kengissä, housuissa ja muualla hupparissa. Kiroan Suomeksi. "What", vastaaDavid. "Sitä vaan että katso noita verhoja, kaappeja, sänkyvaatteita." Edessä olisi viimeinen koko päivä keskuksessa ja saisin valita tehtävät. Olin ajatellut olla vain kissojen kanssa. Ei onnistu. Ilmoitan henkilökunnasta Carollille että skippaan aamupäivän kissareissut ja pesen kamoja jotta ne ehtii kuivua ennen pakkaamista. Vapaaehtoisille tarjottu bushmanien pesulapalvelu kun ei kerkiäisi palauttaa kamojani ennen kuin lähden. Iltapäivällä olen leopardien kanssa.


Elo yleensä
Saavuttuani Naankuseen majoituin huoneeseen jossa oli ranskalainen, britti ja saksalainen. Tätä auvoa kesti neljä yötä, kunnes minut ja saksalainen David siirrettiin uusien tulokkaiden tieltä telttamajoitukseen. Teltta oli luxus-luokkaa mutta se ei poistanut niitä tosiasiota että valo on ihan kiva, suihku ja vessa samassa rakennuksessa on ihan nasta homma ja sisällä lämpö on just sitä mitä ulkonakin. Lisäksi teltta sijaitsi piha-alueen ulkopuolella keskellä savannipusikkoa. Ja totta kai telttailun ajaksi sattui reissun kylmin jakso.  Ekana yönä desimaali-Davidin mittarit näyttivät 11,2 astetta miinusta ja se riitti hänelle. Hän mielummin nukkui jonkun huoneen hiekkaisella lattialla kuin hytisi teltassa. Näin olin yksinvaltiaana teltassa kolme yötä. Hyvä makuupussi takasi lämmön yöksi, ja valon sain kun heijastin Led Lenserillä valkoisen paperinkautta valoa laajemmalti telttaan. Jopa kirjan lukeminen onnistui mutta sormet jäätyivät pussin ulkopuolella. Aamuisin vesipullot ja aurinkovoiteet olivat jäässä mutta kannustus auttoi. Könyttyäni aamupalalle porukat antoivat aplodit. Leikin coolia ja totesin että tämä on kuin kotona Suomessa. Tosiasiassa pussista ulostulo pakkaseen oli karmea. Toisaalta koin telttamajoituksessa hetkiä joita en unohda koskaan. Toisena telttayönä leijonat alkoivat karjumaan. Tiesin aiemmin käytyjen keskustelujen perusteella että toisella naarasleijonista on kuumotus päällä, ja se aiheuttaa hämminkiä leijona-aitauksessa. Yhden aikaan yöllä kuuntelin leijonien karjuntaa ja kampesin itseni ulos teltasta. Ulkona vääntäydyin takaisin makuupussiin ja istahdin retkituolille teltan edustalle. Uskomaton taivas, leijonien vimma – kuuntelin ja katselin show'ta aikani kunnes kuninkaat hiljenivät. Tovi, jota en unohda koskaan. Tuon yön jälkeen en enää leijonien yöääntelyä kuullut ja taloon muuttokin tuli eteen. Jälleen Davidin kanssa samaan huoneeseen, ja toinen David Ruotsista tuli loppupäiviksi myös kämppikseksi.

Eläminen tällaisessa kommuunissa ei sovi kaikille. Välillä on suihkukielto veden vähyyden vuoksi. Toisinaan suihkusta tulee vain kylmää vettä, tai vettä ei ollenkaan. Tuuli kuljettaa hienojakoista punaista hiekkaa joka paikkaan. Vaatteet ja ukko on välillä hirveässä sotkussa. Päivä voi olla rankkaakin työtä ja jokainen pitää itse huolen hygienistaan. Keittiö on katettu mutta muuten avoin ulkotila, ja siellä tapahtuu kaikki syöminen. Tämä tarkoittaa että vapaasti ranchilla liikkuvat strutsi, antilooppi, mangustit, kalkkunat, kanat, kukot, pahkasika, normisika, vuohet ja tietenkin savannin linnut pääsevät käsiksi esim. ruokailuvälineisiin. Käsiantibakteriageelit ja ruokailuvälineiden pesu on siis arvossaan, vaikka tietysti ruokailuvälineet ovat hyllyssä tiskattuna. Mutta vartioimatta.

Lauantaina työt loppuvat puolilta päivin. Henki on se, että kaikki auttaa kaikkia vaikka oman ryhmän tehtävä olisikin jokin toinen. Koko ranchin hommat pitää saada tehdyksi niin nopeasti kuin mahdollista, jotta kaikille jää myös vapaa-aikaa mahdollisimman paljon. Lauantai-iltapäivä meni huokastessa ja ilta bilettäessä. Mainitussa keittiössä on nuotiokatos ja jokaisena arkipäivänä päivällisen jälkeen notskille kokoonnutaan höpöttelemään, ja samassa paikassa lauantaisin väännetään nupit kaakkoon. Tuolloin myös koko avainhenkilökunta tulee karkeloihin mukaan, ja ainakin niinä kahtena kertana kuin itse olin mukana, henkilökunta teki bbq-hengessä sapuskat vapaaehtoisille. Keskuksen kauppa on auki ma ja to, jolloin kaikki roudaa olutta varastoon lauantaita varten. Tai toisinaan arki-iltojakin varten jos on aihetta. Arkena hiljaisuus on säädetty klo 22:een, mutta sitä kelloaikaa en normaalisti ollut enää näkemässä, koska yleensä iltayhdeksältä oli unimatti vallannut tämän ukon, kuten useimmat muutkin.

Sunnuntai on mainitun food prepin jälkeen totaalirelausta, ellei ole ilmottautunut retkille jolloin ruokashow'kin jää pois. Itse ilmottauduin ekalle sunnuntaille visiitille kaupunkiin. Koulun opettaja Hilma oli kuitenkin ehdolla viimeiselle vapaalle paikalle bussiin, ja hän sinne lopulta menikin. Tuo kyseinen retki päättyi surkeasti kun bussi joutui onnettomuuteen. Tiessä ollutta kuoppaa väistäessään tien pehmeä reunus oli pettänyt alta, ja bussi meni katon kautta ympäri. Vehe meni lunastukseen, ja nähtyäni bussin ihmettelin miten vähäisin vammoin porukkamme selvisi. Lasisirpaleiden tekemiä haavoja, neljälle niskatuki kolmeksi päiväksi, mustelmia ja linkkaavia ihmisiä - sekä yhden sunnuntai-illan järkyttyneen hiljainen tunnelma. Bussi oli vain kuukauden vanha ja se taisi pelastaa porukat pahimmalta. Omaa ryhmääni onnettomuus kohteli kaltoin koska kuudesta neljä oli tuossa bussissa mukana.

Sitkeästi ilmottauduin seuraavan viikon sunnuntaille uudelleen kaupunkiretkelle, mutta sitä ei toteutettu koska korvaavaa bussia ei löytynyt. Elokuu on turismin osalta Namibiassa vilkkainta aikaa, ja kaikki bussit olivat varattu. Mikä näkyi myös lauantaisin Naankusessa vierailevina joukkioina. Omalta osalta hengähdykset leirin ulkopuolella jäi siis toteutumatta, mutta ilmoja piisasi ja mikäs on lueskellessa ja kuunnellessa musaa napeista. Ja ainahan on suosikit, eli mangustit ja leopardi-Samira välittömässä läheisyydessä, joiden kanssa voi viettää sellaista aikaa joka ei ole ihan arkipäivää napapiirin lähellä.

Kaikkinensa koko kahta viikkoa en vaihtaisi mihinkään. Edellä on kuvattu osa tapahtumista ja esim. unohtumaton vierailu bushman-lasten koulussa vaatisi oman stoorinsa.  Ennakkoon Naankusesta tullut viesti että odota odottamatonta, on juuri oikea luonnehdinta. Vaikka porukkaa tuli ja meni koko ajan, yhteinen henki pysyi. Ihmiset ottivat vastaan loistavasti ja kuten totesin henkilökunnasta Gilalle, kun hän heitti minut lentökentälle, että nyt ymmärrän intohimosta jotakin asiaa kohtaan paljon enemmän ja sen mitä on 24/7-sitoutuminen. Ja tittelit, ikä, kansallisuus – mitä ne ovat?

Lue myös: http://lahjeketjunvalissa.blogspot.com/2010/10/vapaaehtoisena-namibiassa-osa-2.html

Praha kerroksittain

Tämä analyysi on faktapohjainen, mutta se sisältää ujosti yleistyksiä. Otaksuisin kuitenkin, että siitä saa yleiskuvan ja parhaimmassa tapauksessa käsityksen tulevaa Prahan matkaa ajatellen, mihin väliin sandaaliaan on työntämässä. Selvyydeksi on mainittava että tässä tapauksessa 1. kerros on yhtä kuin katutaso.

4. kerros 
Praha on matala kaupunki, joten 4. kerros on ns. överikerros. Se on tyypillisesti jatko-osa alemmille kerroksille, ja se on lisärakennettu ullakon sokkeloihin. Omalla kohdalla hotellihuone sijaitsi överissä. Siellä oli kaikki mikä pitikin, mutta toimivuus oli heipparallaa. Riivauksen lailla tippuvia hanoja, itsekseen syttyviä-sammuvia valoja, toimimaton kaukosäädin, ikituuletus ikkunoista, ja mikä tärkeintä: nettiyhteys loppui tasan kynnyksellä. Ja koska hissi yletti vain 3. kerrokseen, niin överi on se mistä siivooja kantamuksineen luisti. Hotellikirjan virkaa toimittaneessa A4-paperissa luvattiin lakanoiden vaihdot päivittäin, mutta siinä tapauksessa kaikissa lakanoissa oli luodin reikä juuri samalla kohtaa vasemman kainalon alla, kun matkailija elpyy X:nä.

Tavarataloissa miehiset vehkeet on sijoitettu överiin. Elektroniikka ja kaikki mahtivempaimet on hyljätty kattopeltien alle pakkotyöllistetyn myyjän riippakiveksi. Välttäkää siis 4. kerrosta, mutta älkää antako sen lannistaa tunnelmaa.



3. kerros 

Vain porhojen porhoilla on vara 3. kerrokseen. Se on kerros joka on täyssatsaus ilman kompromissejä. Jos kauppa ylettyy porhoon saakka, niin sinne mennessä on matkailijan parempi suoristaa ruotonsa ja tarkistaa rahavaransa. Vähänkään pälyilevä katse kiinnittää huippumyyjien huomion, ja ylenkatsanto tulee vastapallona takaisin. Mikäli 3. kerroksessa sijaitsee yksittäinen yritys – kuten taidegalleria – niin ilman prässejä toivot voivasi siirtää nanosekunnissa itsesi atomisiirtimellä alempiin kerroksiin. Jos tyydyt 4. kerroksen hotellihuoneeseen, niin vältä kaikissa oloissa 3. kerrosta. Se ei ole sinulle, ellet myönnä olevasi tekoarrogantti persoona.

2. kerros 

Nyt lähestytään Prahan toiminnan ydintä ja sen parasta osaa. Toinen kerros on kuin liian pitkä ihminen jolle tyyppi itse ei vain voi mitään. Ruokapaikoissa, joissa evästys on laadukasta mutta ei välttämättä huippuhintaista, voi olla 2. kerros käytössä. Em. tapauksissa maanläheinen palvelu rupatteluineen kuitenkin pätee kuten alemmilla tasoilla. Tarjoilijat eivät tosin suosittele kakkosta helposti, koska se tarkoittaa heille rappusten ramppaamista lautasten kanssa. Tavarataloissa miesten casual-pukineet ovat 2. kerroksessa. Baareissa ja clubeissa se on se osa jossa voi hengähtää alakerran musatykitykseltä. Toista kerrosta voi suositella lämpimästi kaikissa olosuhteissa, ja siellä tapaa ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokkien kerrostumista.

1. kerros 

Prahan ydin on katutasossa. Jos unohdetaan suoranaisesti turistia varten tehdyt putiikit, niin katutasossa saa aina hyvän vastaanoton ja tarjontaa riittää jos miltäkin alalta. Tavarataloissa katutaso keskittyy naisasiakkaiden houkutteluun. Hotelleissa, riippumatta onko siinä 4. kerros vai ei, henkilökunta on auttavaista sorttia ja hymynkin saa ihan samaan hintaan. Katutason ruokapaikat ovat sympaattisia, joissa pöytien ja penkkien ulkoasu kertoo että Ikean työntekijöiden äidit eivät olleet vielä syntyneetkään, kun nuo kalusteet on otettu käyttöön. Fine dining-osastot ovat myös katutasossa, ja se niistä.
Baareissa ja clubeissa katutasossa on tervetuloa-osasto. Se ei ole vielä tykein paikka, mutta toimii lobbybaari-hengessä esivalmisteluna alempaan kerrokseen. Musabaareja on katutasossa mitä eillaisimmilla bänditarjonnoilla. Jazz on kuitenkin yleisin tyylilaji. Ylhäisölle tarkoitetut aikuisviihdyttämöt ovat myös katutasossa, kuten emigranttien pitämät minimarketit.
Katutasolla, niin sisällä kuin ulkona, tapaa myös koko ihmiskirjon. Kerjäläisiä alistuneina kontillaan, loputon määrä turisteja, paikallisia vanhuksia kävelyttämässä koiriaan, sutenöörejä ja niiden työntekijöitä, valkokaulussuhaajia, sisäänheittäjiä, katutaitelijoita, eilispäivän höyryllä kulkevia artisteja... Mutta harvakseltaan kännykkään puhuvia ihmisiä tai sauvakävelijöitä. God bless Prague! 
Omakohtaisena kokemuksena myös rehellinen pummi kuului ihmisrepertuaariin. Casuaalisti pukeutunut heppu pysäytti kadulla, ja sepitti tarinan kuinka lompakko kortteineen ja rahoineen oli varastettu. Tämä ei ollut se rehellisyysosa tarinassa, vaan se että heppu pyysi rahaa drinksuun. Ei liirumia nälästä tai lapsen vamman hoidosta, vaan korjaussarjalle oli kysyntää. Oli viimeinen päivä Prahassa joten palkitsin hepun pohjalaista lämmittävästä rehellisyydestä 50 korunalla (n. 2 eur). Tosin pyysin häntä vannomaan että raha tulee käytettyä kuten hän oli luvannut. Ja sen hän tekikin. Rehellinen pummi!

Kellarikerros 

Kaikki epäilyttävä mutta samalla mielenkiintoinen sijaitsee kellarissa. Ovi sijaitsee talon kivijalassa siten että yläkarmi on kadulla kulkiessa navan korkeudella. Pari porrasta siis alaspäin, jotta pääsee ovelle jonka takana voi avautua mitä vain. Divarit, käsityöläisten pikkupuodit ja johonkin vaatelaatuun erikoistuneet myymälät sijaitsevat katutasosta alaspäin. Ruokapaikkoja on myös viljalti kellareissa, mutta niissä laatu vaihtelee katutasoa enemmän. Ennen ruoka-annosta tuoduista leivistä saatetaan olla jälkikäteen vaille lisämaksua, vaikka niihin ei olisi koskenut – ainakaan paljoa. Sama pätee snapsiin joka saattaa ruoan jälkeen ilmestyä nenän alle. Toisaalta kellareista löytyy tältä saralta myös jättipotteja joissa palvelua ja ruoan laatua tulvii niin, että edes sitruuna ei saa matkailijan naamaa happamaksi. 
Baarien kohdalla kellareissa on partyzone. Holvikaarisia sokkeloita on täytetty dj-kamoilla, bändeillä, esitanssijoilla, loosseilla, baaritiskeillä, somistusromppeilla ja ennen kaikkea kuumalla tunnelmalla. Live-musaa tarjoavia kellareita on yhtä lailla kuin katutasossakin. Samoin tyylilajikirjoa. Alemman laatutason aikuisviihdyttämöt löytyvät niin ikään kuulemma kellareista. Myös hotellin aamupala voi olla tarjolla kellarissa. Ja tässä kohtaa tilannetta voidaan verratta ruokapaikkoihin – laatu vaihtelee. Omassa hotellissa aamupalatarjoilu oli ulkoistettu Marilyn-ääniselle italialaisnaiselle joka sanoi toimivansa samalla systeemillä kolmessa hotellissa. Kellaritarjontaan kuului kahvia, sämpylöitä ja muroja. Lisäksi jokaiselle aamupalavieraalle Marilyn, hänen puhumaton siskonsa tai mykkä tyttärensä kantoi erikseen kaksi kinkkuviipaletta sämpylän väliin sijoitettavaksi.
Kellari on ehdottomasti Prahan must! Kyltti voi puuttua tai ovi notkahtaa avattaessa, mutta jos et astu kellariin, niin et ole käynyt Prahassa.

Krotialainen mirhami.

Matkailun ja yleishäsäämisen keskellä on hyvä rauhoittua hetkeksi helppoheikkien, feissaajien ja muiden tyrkkyjen epämiellyttäviltä, intimiteettialueen rikkovilta lähestymisiltä. Korkeampien voimien salit ovat siihen oiva paikka. Tässä tapauksessa kirkko.


Rakennuksen koon huomioiden ovet ovat yllättävän pienet. Mutta niiden arvoa ei pidä väheksymän. Edessäni puoliksi auki oleva ovi on suojannut kuolevaista vuosisatojen saatossa milloin miltäkin koitokselta. Oven edessä kahakan keskellä karttu on kohdannut kalloa, ja oven lähimuistissa on vain 15 vuoden takaa viimeisin kansallistunteisiin ja rajanpiirtoon liittyvä sekasorto. Ovi on antanut henkistä ja fyysistä suojaa heikkoutta tuntevalle ja sijaiskärsijälle.

Sisältä Katedrala Marijina Uznesenja vaikuttaa tuplatorneineen vieläkin isommalta kuin ulkoa. Huomio keskittyy kuitenkin tunnelmaan. Penkeillä on ihmisiä hajasijoittuneena kuin suomalaisissa luentotilaisuuksissa: oma paikka löytyy mahdollisimman takaa ja kaukana rotuveljestä/-siskosta. Tyydyn tarkkailemaan ja omaksumaan tunnelmaa oman minän löytämiseen vapaalta alueelta penkkien takaa. Tasainen rukousten mumina kuuluu kaksilaivaisesta salista. Vastapoltettu mirhami johdattelee itulaatikkoa nirvanan suuntaan. Käännän päätä sivulle ja näen pari muutakin irtokulkijaa, sekä mummon ja pässin.

Vanha naisihminen ja eläin ovat kuin Lynch olisi pudottanut absurdin elokuvaotoksen keskelle Rauhan Tyyssijaa. Oman sisäisen minän löytyminen saa nyt odottaa hetkisen, koska mummo ja pässi vie kaiken huomioni.
Pässin leuat vatkaavat. Mummo tunkee jotain pajunköyttä koristaan elukan suuhun, kuin odottaen että toisesta päästä tuotantokone suoltaa valmiita tuohivirsuja. Mutta. Tuotantokoneeseen tuli ilmeisesti vinosyöttö koska ei tullut virsua. Tuli kakka. Keskelle kirkon kivi lattiaa, joka on aikojen saatossa kannatellut paljaita jalkoja, kärpännahkakenkiä ja stilettikorkkareita. Se on nähnyt vuodesta 1242 saakka tataareista pörssimeklareihin. Nyt siinä lojui pässin luomubonus, levittäen maaseudun mirhamia Herran Saliin.

Paheksun mielessäni pässin toimintaa, ja se on virhe. Sarvipäinen Kerberos kääntää päätään, ja katsoo goottikatsellaan suoraan silmiini. Olikohan mummo jopa viimeistellyt kajalilla pässin ilmeen syvemmäksi? Joka tapauksessa paha katse se oli. Mummo huomaa tapahtuneen, ja vetäisee talutusköydestä minkä kihtisiltä jäseniltään voi. Eläin siirtää katseen mummoon, ja tuo sarvipäinen Pirun Lähettiläs ottaa raukean se-oli-jo-tuossa-kun-tulin -katseen. Mummo palkitsee elukan suupalalla. Ajattelin että älä nyt enää ruoki sitä Rauhan Salin häirikköä.

Mummo osoittaa kuitenkin henkistä ryhtiä torumalla pässiä. Eläin vastaa omalla kielellään tavalla joka muistuttaa Herran Huoneen kai’un tehostamana palo- tai sotahälytykseltä. Rukoilen mielessäni että mommo veisi Pahan Lähettilään ulos joutuin, ennen kuin se alkaa jakamaan lisää bonuspisteitä tai aiheuttaa lisähäiriötä muuten. Mummo on sentään samoilla aalloilla kanssani, ja lähtee raahustamaan tyylittömiksi yleisesti tunnustetuilla kroaattikuvioilla paikatussa loimessaan kohti ovea. Sympatiat mummoakin kohtaan olivat kuitenkin jo karisemassa, ja ajattelin ilkeämielisesti että ”Hä, hää. Nais kout”. Pässi seuraa köyden päässä.

Toivoin että köysi olisi tiukemmalla. Huomattavasti tiukemmalla. Niin tiukalla lieka ei kuitenkaan ole, etteikö eläin olisi vielä kääntänyt päätään ja luonut viimeisen pahan katseen. Todella pahan. Pakko myöntää, että Pahan Katseen alla sisuni valahti housuihini ja lepyttelin eläintä mielessäni: ”Nais kout”. Kirkon ovet imaisevat kaksikon ulos. Olo on helpottunut, mutta oman minän etsintä vesittyi episodin vuoksi pahasti. Rauhan Salin lumo oli mennyt. Kaikki aistit turtana odotan varoajan, ettei joutuisi enää pahan katseen alle, ja poistun painavin mutta vielä puhtain jaloin ulos Salista.

Islanti, Finlandi - sisko ja veli

Lentokoneella lähestyttäessä Islanti näyttää (pilvien niin salliessa) kuin joukolta halkeilevia ruislimppuja samettiveran päällä, ja välissä on muutama lätäkkö kaatunutta maitoa. Epätodellinen kaukaa katsottuna, mutta lähemmin tutustuttaessa tämän maanläheisempää meininkiä saa etsiä.

Kansallissaaga

Vuosi 2000 jKr. Päivämäärä 17. kesäkuuta. Islannin kansa juhlii maan synttäreitä. Yht’äkkiä maa alkaa järisemään. Hevosenkin kokoiset laavakivilohkareet sinkoavat taivaalle ja putoilevat sattumanvaraisesti korkeimpien voimien osoittamiin paikkoihin. Jo arpeutuneet maanrepeämät aukenevat uudelleen leveten laajemmiksi. Juuri asfaltoidun tien yli virtaa hehkuvaa massaa polttaen senkin vähäisen kasvuston mikä kohdalle on sattunut kasvamaan. Thor on suuttunut. Taas. Edellisestä isommasta kohtauksesta ei ole kuin tasan 10 vuotta, ja sitä ennen 10 vuotta ja sitä ennen 10 vuotta... Nyt on jo neljäs tasatahtinen isompi luonnon muistutus. Onko ukkosen jumalan pahasta päivästä tullut kymmenvuotistapa? Pienempiä tuittuilujahan sattuu harvase vuosi, mutta kuinka äksy pamaus on odotettavissa 2010?



Saaga jatkuu edelleen. Nyt vain ilmaisut ovat erilaisia. Kukaanhan ei tarustoihin usko. Kuitenkin. Vaikka heppu uskoo lähinnä autonsa nelivetoon, sekä neljän ja puolen litran moottoriin, loppuu tarina suoraan saagaan vetoamisen sijaan – ”Tämä on vähän kummallista.” Ei uskalla kylän kingi vannoa tarujen puolesta. Helpompi on jättää asia sanomatta. Ei häntä tai toista samaa asiaa myöhemmin toisaalla toistavaa raavasta miestä voi syyttää. En minäkään Ukko Ukkosen Jumalaa kuuluttelisi, jos huomenna iskisi salama kahdesti Ooppelin läpsvinkkareihin. Hulluna pitäisivät.

Luonto

Vuosi 873 jKr rantautui Islantiin sen ensimmäinen asukas perheineen. Norjalainen Ingólfur Arnarson oli löytänyt lintujen opastamana kiinteää maata. Hän asettui suopeaksi katsomalleen paikalle, jonka hän nimesi Savulahdeksi (Reykjavik) sen alituisten sumujen ja pilviverhojen mukaan. Meri antoi hövelisti saalista ja maaeläimiäkin riitti. Ilmanhaltijat olivat yllättävän suopeita maan ollakseen niinkin pohjoisessa. Eri vuodenaikojen keskinäinen lämpövaihtelu oli vähäistä - talvella sade oli vain taajempaa ja kylmempää. Ingólfur hakkasi ja poltti lämmikkeeksi laajalti levinnyttä puukasvustoa. Tulevien vuosikiertojen aikana hän sai seurakseen maamiehiä naapureineen sankoin joukoin. He eivät arvanneet, että puiden kasvaminen yli miehen mittaiseksi vaati kolmen miehen iän. Saari puhdistettiin puista ja uusia istutettiin uskoen että perheen lapsi ei ehdi aikuisikäänkään, kun hän voi jo kaataa torpan tarpeet metsästä. Väärä oli luulo. Yli tuhat vuotta myöhemmin ja maa on edelleen kalju kuin isoisän päälaki. Malttamaton kasvattaja ja maa-aineksen herkkä kerros eivät antaneet uudelle kasvulle tarpeeksi mahdollisuuksia. Rankka tuuli ja kylmenevä ilma (!) hoiti vuosien saatossa loput. Samalla tuomio langetettiin suurimalle osalle maaeläimistä. Ravintoketju poikkesi, ja niin hävisivät linnut, myyrät, madot...isommista faunoista puhumattakaan. Käytännössä jäljelle jäi vain meren tarpeista elävät linnut.

”Jos eksyt Islannin metsissä, niin nouse seisomaan ja tiedät missä olet.” Jonin neuvon pätevyyttä ei voi kieltää. ”Puut” ovat polven korkuisia, vaikka niiden kasvamisen eteen on tehty kaikki. Kalju mikä kalju. ”Onko teillä Suomessa hiekkaa tai soraa? Meillä on. Tehdäänkö hiekka-puu -vaihtokauppaa?” 
Olin luullut että asumme karussa maassa. Ja ketut, me missään karussa olla! Meillä on metsää. Islantilaisen tarkoittamaan maa-aineskauppaan on perusteet, sillä maa tuottaa suoraan sen mikä meillä pitää käsitellä. Kaivinkoneet ammentavat suoraan maasta hiekkaa ja soraa ilman minkäänlaista pilkkomis-seulomisprosessia. Ja toisaalta kesäasuntojen määrä arkiasuntojen ohessa on käsittämättömän suuri - ja kasvamaan päin-, joten rakennuspuun tarvetta olisi. 
Islantilaiset lomailevat saaren ylämailla harrastaen vaellusta, jääkiipeilyä tai keivingiä kuten Jon. Siihen Islannissa Jonille on hyvät mahdollisuudet, koska luolia ja maan halkeamia riittää vaikka jokaiselle ihan oma kuilu mitä edetä. Lakikin puoltaa asiaa, sillä jokamiehen oikeudet antavat mahdollisuuden yöpyä tai harrastaa, oli maan omistaja kuka tahansa. Toisin on monen maan maanalaisia luolia kolunneen Jonin mukaan Havaijilla, jossa caving-yhteisö on menettänyt monta jäsentä vihamielisten maanomistajien toimesta. Kysyttäessä hänen omalla maapläntillään sijaitsevan kuuman lähteen rahastamisesta, saan reissun paheksuvimman ilmeen säestyksellä ripityksen moraalisista periaatteista. Tekee mieli kaivautua katulaatoituksen läpi maan sisään. Auts ja sorry.

Alkoholi

Vuosi 1922 jKr. Islannin parlamentin edustaja julkisaattaa ilmoituksen alkoholipannan päättymisestä. Kansa ilakoi ja kantaa kellareistaan polttopannuja ihmisten ilmoille. Harva on se hallintoelimen päätös, joka on saanut tämän kansakunnan näin yhtä jalkaa asian taakse. Vanhoilliset paheksuvat elämän menoa, koska viina ei tuo mukanaan kuin hallitsemattomia vaikeuksia. Moraali on menetetty. Paikallinen krouvari nostaa vihdoinkin seitsemän vuoden jälkeen tiskin alta lähdevedeksi naamioidut pullot esille. Vain etiketit tarvitsee vaihtaa. Brännviniä - pottuviinaa – on nyt laillista valmistaa ja myydä. Vielä kun olutsammiot saisi rahdata krouvin nurkkaan asunnon kellarista, sillä niiden rankki haisee emäntää vaivaavalla tavalla. Kapakoitsijan poika opettelee vakioasiakkaiden tarpeet, ja osaa varautua kalasturetkiltä kotiin palaavia seiloreita ajatellen lisätiputuksilla. Poikakin ehtii vanhentua kihtiseksi vanhukseksi ennen kuin olut saa hyväksynnän. Vuoteen 1989 jKr. saakka vetistä pilsneriä piti vahvistaa kansan iloksi tuhdimmilla tarpeilla. Sen jälkeen valtion puristusruuvia ihmisistä katsottiin muutenkin ajankohtaiseksi helpottaa, ja ihmisten mieliin kaikkinensa vaikuttava vapautuminen sai uusia piirteitä.

Triviakysymyslukusarja 543210 yhdistää jälleen Suomen ja Islannin kansat. 5.4.-32 klo 10 avautuivat kieltolain portit meillä, kuten 10 vuotta aiemmin Islannissa. Ja satunnaisen matkailijan mielestä tässä on myös yksi yhtäläinen syy alkoholin kulutustottumukseen. Kun juhlitaan, niin sitten juhlitaan. Islantilaiset kerääntyvät kaveripiirin kesken ja pohjustavat yö 01:een saakka. Sen jälkeen mennään baariin, ja juhlitaan seuraavaan aamuun. Maahanmuuttaja ja islantilainen puolisonsa kertoivat että avuoden 89 jälkeen baarien piti mennä kiinni klo 2.30, mutta se aiheutti härdellin kaduille kun juhlakansa oli juuri päässyt asettumaan kinkeripaikalle, mutta sitten pitikin kesken parhaan nousun lähteä ulos. Ensin anniskeluaikoja jatkettiin klo 3.30:een ja sitten 5.30:een, kunnes se on nyt käytännössä vapautettu kokonaan. Todistajalausunnot kertovat aamu klo 10:een jatkuneista hulabaloista. Näinä päivinä ravitsemusliikkeen ovessa voi olla ilmoitettu aukioloajaksi klo 7, mutta käytännössä sulkemisaika joustaa asiakkaiden halun mukaan. Pysyypähän kadut puhtaina yö ajan.

Ihmiset

Vuosi 2008 jKr. Kardinaalimunaus on tapahtunut aiemmin. Valtio omistaa pääosan kaikista islantilaisista pankeista, mutta kaikki kulminoituu syksyyn 2008. Maailman laajuinen lama iskee, ja kaikki munat on yhdessä korissa ilman hajautettua kontrollia. Kruunun ulkoinen arvo laskee nopeammin kuin jäätikön paksuus. Valtion on yhä vaikeampi maksaa ulkomaista lainaa, kun sisään tulevien tavallisten kansalaisten lainalyhennyksillä on yhä mitättömämpi merkitys. Ne joilta lainarahaa saa vielä takaisin, ei makseta edes korkoja, ja iso osa ei edes pysty maksamaan työttömänä velvoitteitaan. Ei ihme että yritysluukkuja suljetaan. Luulisi kollektiivimasennuksen iskevän kansaan. Mutta ei.

”Meidät palkattiin molemmat Bauhausin Islannin ensimmäiseen liikkeeseen. Ne rakensi megarakennuksen, palkkasi työntekijät, tilasi tavarat jotka jo suurelta osin hyllytettiinkin, ja avausilmoituksiakin jo julkaistiin.”
”Reilu viikko ennen avajaisia tuli tieto että liikettä ei avatakaan, ja kaikki jo palkatut irtisanottiin sillä sekunnilla. Nyt Reykjavikin ulkopuolella seisoo tuhansien neliöiden punavalkoinen monumentti tästä ajasta.”
”Vaimo pääsi entiseen työpaikkaan takaisin valtiolle, ja itse olen työttömyyskorvauksella. Että tässä sitä juhlitaan valtioin kustannuksella. Mahtihomma. Eikö!”
Tässä se on on. Don’t worry -asenne. Lisäksi kun kansallisjuoman katunimitys on Black Death, kun uskotaan että seuraava jääkausi on pahempi pelote kuin ilmaston lämpeneminen, on tuloksena kokonaiskuva umpi-ironisesta kansasta. Ei ole aihetta josta ei voisi laskea mustaa huumoria, tai asiaa jonka vuoksi pitäisi hätääntyä. Ennen reissua Hugleikur Dagssonin kirjat tuntuivat taiteilevan hyvän maun rajoissa, mutta nyt pienen paikallistutustumisen jälkeen täytyy ajatukset kalibroida uudelleen. Dagssonin rima ei olekaan enää niin kaukana vallitsevasta tavasta pudotella juttuja. Asukasmäärältään Oulun kokoinen Reykjavik vetää valtavat määrät turisteja vuosittain, mutta siltikään kaikki ei ole kyllästetty turismin ehdoilla. Outo luonto, kummalliset pläjäykset musiikin ja muun taiteen saralla, pienet putiikit, karvanenäiset mitään ymmärrettävää kieltä puhuvat papat myyjinä, omasta asiasta innostuvat selittäjät, sarkastiset yritysnimet ja -tuotteet pitävät yllä omaperäisen kansan saagaa. Islannissa on hyvä olla suomalainen.

Soul ja vähän muutakin testattuna.

Myönnetään. Matka Etelä-Koreaan ja Souliin oli simppelisti pakoa suomalaisesta jouluhössötyksestä. Kohde oli kuitenkin jo aiemmin päätetty. Vaihtoehtoinen ajankohta olisi ollut kevät 2010. Mutta eipä malttanut odottaa. 
Päätös tulevan matkan kohteesta perustui puolestaan vertauksissa Tokioon, joka sijoittui toteutuneiden matkakohteiden TOP2:een.

Kärsivällisyystesti 

Jos haluaa saada on pakko antaa. Niinpä. Jo totutusti Finnair sähelsi, mutta tällä kertaa kenttähenkilökunnan räpellys päättyi paikkaan parempiosaisten joukossa business-luokassa välillä Helsinki-Pariisi. Harmi vai että itse 12-tuntinen päälento olisi edessä retkimuonineen – ja ahtaine istuimineen. Nyt oli paratiisin ovea raotettu, eikä millään olisi halunnut vaihtaa niitä missiluokan emojakaan kalsean äksyileviin rutiinisuorittajiin. Mutta tarkoitus pyhittää keinot, vaikka average-Joekin (175/74) joutuu istumaan kuin synnytysasennossa jalat harallaan. Noh. Asento takaa pussikuukkelille hyvin happea, mutta lumpioiden nuljuaminen edessä olevan penkin selkää vasten alkaa pidemmän päälle ahdistamaan.



Shokkitesti
Ensimmäiset tunnit kohteessa ratkaisevat aika paljon: hukkaantuko arvokasta loma-aikaa kulttuurishokissa piehtaroimiseen, vai omaksuuko lanttu sen että valmiiden vastausten sijaan ajatusjonossa on paljon uteliaita kysymyksiä, joihin saa itse etsiä vastauksia. Tässä tapauksessa aamuinen saapuminen Souliin ja hotellihuoneen heti saaminen protokollan vastaisesti helpottivat alkua. Tunnin tirsat, suihku ja menoksi. Ensimmäinen merkittävä havainto oli kaoottinen liikenne. Reilun kymmenen miljoonan ihmisen ahtaminen yhteen paikkaan toimii perusteluna muttei puolustuksena holtittomalle liikenteelle. Tokiossa on kolme kertaa enemmän populaa ja siellä ei tullut ikävä kertaakaan taustapeilejä myös kävelijälle. 
Käytännössä Hannu Karpoa huutavat eniten kuskien usko töötin ja hätävilkun voimaan sekä motoristen jalkakäytävävalloitus. Tasakaasu-Kaikkoset ajavat risteysten välit kaistoista piittaamatta töötti pohjassa autojen kulmat toisiaan hipoen, ja kun risteys liikennevaloineen tulee kohdalle katsotaan sopiva kaista. Omakohtaisena kokemuksena jos esim. taksi on missaamassa kyytiläisen toivetta, ei muuta kuin hätävilkut päälle ja auto seis keskelle nelikaistaisten teiden risteystä, ja kartta esille. Sorsapillit vinkuu ja valot vilkkuu ympärillä, mutta kuski vaan kaivaa hanskalokerosta rillejä jotta näkisi kartan. Ihmettelinkin jo mitä se tihrusteli ajon aikana. Mokan selvittyä ukkeli takoo villisti päätään nyrkillä ja manaa jotain käsittämätöntä. Ajattelin että elä hyvä mies, sillä ruumiinosalla voi vielä olla käyttöä muutenkin kuin hattutelineenä. Ilmeisesti pöntön takominen kuitenkin avasi jotain patoja, koska Englannin kieltäkin alkoi auttavasti löytymään. Ystävällismielisesti taksamittari nollille, rillit takaisin lokeroon ja matka jatkuu hätävilkut päällä. Jos ei itse näe, niin ainakin muut näkevät nyt paremmin tämän koslan. 

No niin. Nyt on kultturishokkijänikset ajettu turistin housuista. Ei muuta kuin exploraamaan kävellen, metrolla ja bussilla kujia sekä muita kaupunkeja.

Kävellen meno jakaantuu kahteen pääosaan: ystävällisimpiin ihmisiin mitä missään on vastaan tullut, ja villeihin kaksipyöräiskuskeihin. 
Mopot, skootterit ja moottoripyörät suihkivat jalkakäytävillä, tai missä vaan miten vaan. Lähinnä kuljetustointa harjoittavilla motoristeilla on taakkaa mukana vaihtelevasti muutamasta lootasta suomalaisen puuceen kokoiseen rakennelmaan saakka. Ja jälkimmäisellä kuormalla varustettuna vehkeet eivät käänny ajatuksen nopeudella, joten niiden kanssa on kävelijän hyvä olla varuillaan. Mopojen ynisevät töötit auttavat havainnointia, mutta siltikin kävelijällä pää pyörii pöllön lailla.
Suunnistamista kaupungissa helpottaa erittäin ystävälliset ihmiset. Turistin odotellessa valojen lupaa ylittää tie, tulevat ihmiset kyselemään mistä vieras on ja tarvitseeko apuja. Koska teillä ei ole nimiä ja seuraavan kohteeseen matka käy maamerkkien kautta, ymmärtävät paikalliset että kohteiden löytymisessä voi olla vaikeuksia. Kartta kourassa on selvä signaali lokaaleille että jos Enkku on yhtään hallussa voi mennä turistille turisemaan. Vaikka ainahan reitti on selvillä, kartta on vain tsekkausta varten! Eikä kontaktin ottaminen edellytä välttämättä edes kielitaitoa. Varsinkin vanhat papat haluavat kätellä ja varhaisteinitytöt toivottaa ohikulkiessaan hyvää joulua, ja vastauksen saatuaan kahden metrin päässä alkaa tyttömäinen tirskuminen. Rohkeimmat pyytävät valokuvaan mukaan ja semiversiot asettavat kaverinsa gringon edelle, ja ottavat kuvan kaveristaan niin, että länkkäri näkyy kuvassa taustalla. Torimummot saattavat tarjota ruokaa (tai ruoaksi luokiteltavaa tavaraa), ja metroasemalla kaveriksi lyöttäytyy Mr. Njoon kaltainen isäntä rouvineen – pitäen yrityksensä presentaation metromatkan aikana ja päätyen rouvan suorittamaan valokuvaussessioon, jonka tuloksia on saanut latailla jälkikäteen sähköpostista. Vieraalle tulee todellakin tervetuloa-fiilis, kiitos aitojen ihmisten. Lokaalilta kuultu sanonta kuvaa erittäin hyvin paikallismeininkiä: surun jakaminen puolittaa surun määrän, ilon jakaminen tuplaa ilon määrän.

Kuntotesti 
Metro on kätevä liikkumaväline, mutta valitettavan huono kampe ympäristön tarkkailulle. Mielummin siis kävelyä ja kävelyä - mikäli vain sää sallii. Joulukuinen sää Soulissa vaihteli tällä kertaa +6:n ja -14 asteen välillä. Lämpöhaitarin sisälle mahtui myös eri sorttiset sateet ja tuulet. Kulkemisen kannalta optimi löytyi pienestä pakkasesta koska silloin myös taivas on kirkkaan sininen. Plussa-asteisena maisemat lilluvat harmaan pilven sisällä tappaen näkyvyydet ja sävytkin maisemasta. Kaupunkilöntystelyn tuloksia ei oikeastaan huomaa vasta kuin illalla hotellilla. Sen sijaan varsinaisen kuntotestin voi tehdä Koreoiden rajalla DMZ-reissulla. Pohjoisen pojat ovat kaivaneet tunneleita ajatuksella, että sitä kautta sotajoukot pääsevät koukkaamaan etelän porukoiden pääkaupunkiin. Tunneleita alkoi kuitenkin löytyä, ja selitys hiilikaivoksista ei oikein mennyt etelän puolella läpi, kun kaikki löytyneet tunnelit suuntasivat rajalta kohti Soulia. Ei vaikka tarinan tueksi ukkelit väänsi hiilen väriä tunneleiden seinään. 

Osa löytyneistä tunneleista on valjastettu turistikohteeksi ja tällä kertaa kohteena oli järjestyksessä neljäntenä löydetty tunneli. 
Samalla tuli muistutus miksei nämä turisti-tourit oikein ikinä ole iskeneet. Osallistujajoukko koostui lähinnä ranskiksista ja jenkeistä. Ja näistä jälkimmäiset voisi minun puolesta sulkea omaan kuljetushäkkiin, tai evätä omalta maailman pehmeimmältä lähiöpihalta pääsy muuhun maailmaan. Ensimmäisen vartin aikana oli jo jenkkiäijän untuvatakki superlativoitu lämpimimmäksi ja lenkkarit markkinoiden kevyimmiksi. Ja kaikki tämä 90 desibelin voimalla. Palataan untuvatakkiin ja lenkkareihin tuonnempana, ja siirrytään kuntotestiin. 

Luvan varaisella minuuttiaikataululla edettiin siis reissussa tunnelin kohdalle. Kaikki irtain jätettiin maatasolle – mukaan lukien kamera. Potta päähän ja jonossa tarpomaan tunnelia alas. Yhtenäinen jono eteni tasatahtia alas koska ylösnousevaa porukkaa tuli vastaavasti vastaan yhtenäisenä jonona. Mutta kohta alkoi maailman kevyimpien lenkkareiden lompse kuulumaan ja jenkki puski alamäkeä älämölön saattelemana jonon ohi vastavirrasta huolimatta.
Matkan alku kävi pystysuunnassa mitattuna 73 metrin syvyteen helppokulkuista sairaalakäytävää muistuttamaa tilaa pitkin. Varsinainen tunneli perusteli potan käytön koska korkeutta oli vain puolitoista metriä, ja kuuppa kolisi tuon tuostakin kallioiseen kattoon. Jono eteni puolisen kilometriä kääntöpaikalle saakka. Välillä käytävä kapeni ja mataloitui entisestään ja odotus päätepisteeltä nousi samassa suhteessa. Mutta mitä. Jono eteni kunnes edessä oli väliseinä ja luukku, josta jokainen vilkaisi noin kaksi sekuntia ja kääntyi samaa tietä takaisin. Hevon vinkulat! Tässäkö se oli? Aikataulun mukaan ylös tarpomiseen oli aikaa 12 minuuttia, joten ei siinä toisaalta aikaa ihmettelylle olisi ollutkaan. Sama puolikyykkyinen läpsytys takaisin ja tunnelin jälkeen sairaalakäytävämäiselle nousuosalle. 300 metrin ripeä nousu sai kankut kipunoimaan ja MacDonaldsilla lahjotut lihat alkoivat tulemaan perät edellä vastaan. Tai kuten ystävämme jenkkilästä puuskutti taukopenkillä mummojen kanssa maailman paras untuvatakki kainalossa ja maailman hiostavin potta sylissä. 
Ylös repun mukana jätetty vesipullo oli tervetullut tarvike. Säädetty aika oli kulunut umpeen ja kaikki muut paitsi The Jenkki kyhjötti sekavin miettein linja-autossa. Alussa oli sovittu oppaan yksivaltaisella päätöksellä, että joka myöhästyy joutuu koko porukan edessä suorittamaan rangaistuslaulun. Jenkin kammettua itsensä 7 minuuttia myöhässä paikalle, oli puhe kaikonnut koneesta ja maailman kevyimmät kengätkin näyttivät painavan betoniporsaiden lailla. Oppaan vaatiessa laulua näytti puheen myötä karisseen myös huumorintaju. Kommenttina tahditon f sitä ja f tätä, ja koko paikka tuntui olevan kirjaimellisesti syvältä. Olipa äijä hautunut hyväksi untuvatakissaan. Eikä suomalaisturistin tarjoama vesikään kelvannut. Ei vaikka tarjousta säesti myötätuntoiseksi tarkoitettu virne. 


En osaa vieläkään sanoa oliko DMZ-reissussa mitään järkeä, ja onko koko paikan valjastamisessa turistikohteeksi sen enempää järkeä. Tunnelin lisäksi perusreissulla käydään rautatieasemalla, tarkkailutasanteella, vapauden siltaa kuikuilemassa ja infofilmi tsekkaamassa. Lisäksi perusreissua voi ryydittää sotilastukikohdassa käynnillä jossa ihmetellään YK:n ja Pohjois-Korean neuvotteluhuonetta keskellä rajaa. Koreoiden välistä rajaa vartioi kaksi miljoonaa sotilasta, ja jokaisella paikalle vääntäytyvällä pitää olla passi mukana jonka linja-autoon tuleva sotilas tarkistaa. Tosin aika yliolkaisesti. Lisäksi valokuvaamiselle annetaan tarkat rajat. Pohjoisen Korean puolelle tarkkailutasanteelta tirkistellessä ympärillä pyörii joukoittain solttuja paimentamassa maksua vastaan paikalle tulleita ihmisiä. P-paikan tienoilla nämä samat tiukkailmeiset sotaukot tulevat mielellään valokuviin turistien kanssa ja vaihtavat kuulumisia. Nykyisillä tiedoilla jättäisin tuon reissun tekemättä, vaikka se tuntuu olevan jokaisen turistin must, kun kohteista kyselee esim. hotellissa. Tiukkatunnelmaisen paikan sijaan käteen jäi turistirysän tuntu ja kipunoiva listo.

Makutesti 

Kimchi. Muista Kimchi! Tämä jumalainen yleispyree, jonka pohjana on kiinankaali ja jota maustetaan chilillä, sipulilla, inkiväärillä ja valkosipulilla, löytyy lähes joka evään ohesta tai seasta. Se on siis ruokalaji tai siitä valmistetaan muita ruokia. Katupystikset, eri tasoiset ravintolat – ihan sama, Kimchiä pitää olla. 
Teknisenä poikkeuksena muihin puikkomaihin, syömävälineet valmistetaan metallista. Makujen kannalta aika tykki maustaminen lienee peruskuvaus ruoasta. Välillä yleismaku ei ole tulinen, mutta annoksesta saattaa löytyä hotspotteja joilla nenäkarvat kähertyvät. Tai valmistusvaihe on sisältänyt tavan joka tekee saman tempun. Tästä esimerkkinä rauskun liha joka mädätettynä tuoksuu voimakkaasti, kuin ammoniakille tai etikalle, mutta maku itsessään ei ole voimakas. Perinteissä ravintolassa kengät jätetään tuulikaappiin joten suht’ skarpit sukat rules (öhöm!) ja jos kävely on jäykistänyt raajat, niin ennen syömään menoa kannattaa myös vähän vetristellä (öhöm!). Syönti kun tapahtuu risti-istunnassa lattialla tyynyn päällä istuen, ja sessio voi kestää jos tulee vahingossa (öhöm!) tai tahallisesti tilattua koko sidedish-annosrepertuaari. Tai jos innostuu seuraamaan TV-sarjaa, sillä perinteisissä korealaisissa ravintoloissa on töllö jota väki katsoo syönnin ohessa. Samoin kuin takseissa kojelaudalla on TV, kuten myös rautatie- ja linja-autoasemilla. Kaikkinensa ruoka jo pelkästään on hyvä syy matkata Etelä-Koreaan. Ei haittaa vaikka tilaukset vähän ontuisivat kielimuurin vuoksi, koska jopa vegeannos on mausteista ja hyvää. Ja lämmitetyllä lattialla on hyvä istuskella, jos vaan saa itsensä kammettua parituntisen session jälkeen liikkeelle. Jos alaraajoilta asiaa kysyy, niin ei ikinä enää Koreaan mutta notkeuskin on asenne. Kimchi.

Lopputulos 
Jälleen tuli se tunne että aika loppui kesken. Ehkä se on hyvän loman ja kohteen merkki. Etukäteen ajattelin että suurkaupunki kuin suurkaupunki. Ne kaikki on sulatusuuneja joihin keräntyy omaa ja vierasta väkeä, niin että luonne katoaa. Tämän vuoksi ohjelmassa oli myös maakuntakierrosta totuuden löytämiseksi. Tässä suhteessa olin väärässä. Esim. Tokioon verrattuna Soul on alkuperäisempi ja länkkäri on ainakin matkailusesongin ulkopuolella kummajainen. Uskoisin että näin on myös matkailun vilkkaimpina aikoina – perusteena ihmisten reagointi. Ja tuskin se Englannin kielen taitokaan tai enkkukyltitys taivaasta putoaa turistikauden ajaksi. 
Suomalaisesta näkökulmasta hintatasoltaan paikka on edullinen. Viidellä eurolla syö ravintolassa, kymmenellä on jo pelko että vatsanahassa oleva nahkatappi pongahtaa irti. Jos matkalaukussa on tilaa ja elektronikkaa on tarkoitus uusia, niin siihen paikka on taivas. Samoin galleriahaukat löytävät Soulista maanpäällisen paratiisin, ja tyylivaatefriikkien silmät alkavat kiilumaan jo pelkästä putiikkien nimilitanian pituudesta. 
Tärkein pointti kuitenkin mielestäni, niin Soulissa kuin muissakin käymissäni korealaisissa paikoissa, ovat ihmiset ja atmosfääri. Omien releiden puolesta ei tarvitse skitsoilla, kun puljaajia ei käytännössä ole. Ja aina löytyy apuja kysyttäessä ja kysymättäkin. Omalla listalla paikka sujahtaa lomakohteiden TOP3:een. Lopullinen sijoitus ei vielä ole hahmottunut, ja sen selville saamiseksi pitänee varmaan muutamassa paikassa vielä käydä.

Dublin – vegaanin ja absolutistin helvetti

Syksyn lykätessä päälle märkänä ja tuulisena, oli paikallaan loma Irlannin pääkaupungissa Dublinissa. Ennakkokäsityksenä oli, että irkkukansa on suomalaista miellyttävää ja ravintoloiden antimet konstailemattomia. Luulo oli tiedon väärti. Alla olevat perustelut ja johtopäätökset ovat tutkimusten tuloksia syyskuulta 2002.



Kirveellä veistettyjä.

Irlantilaiset kokit käyttävät ruoan valmistukseen veitsien sijaan kirveitä. Annosten lihat ovat rasvaisia ja reilulla otteella leikattuja. Mainio esimerkki tästä kokkaustavasta on Irish Coddle. Se on siskonmakkara-tyyppinen sakea soppa, jossa makkaroiden ohessa on sianlihamöykkyjä. Ruma mutta maittava, ja ehdottoman kokeilteva antifitnessruoka. 
Irlantilainen aamupala puolestaan sisältää rasvaisen perunakakun, perinteistä ja mustaa makkaraa(!), pekonia, paistetun kananmunan, tomaattia ja paahtoleipää. Tuo satsi pitää nälän loitolla pitkälle iltapäivään. Jos majapaikka ei älyä tarjota em. aamupalaa, sitä kannattaa erikseen kysyä. Aamupalabonuksena on hyvin rasvattu nielu kulmikkaampia annoksia varten. 
Kaikkien matkaopusten toitottamaa fish and chipsiä varten kannattaa vaeltaa Leo Burdock’s -kojulle. Annos sisältää paneroidun kengänpohjan näköisen lätyskän kalaa ja ronskeja rasvassa kärvättyjä pottulohkoja. Paikka toimii take away -periaatteella, ja esim. läheisen kirkon puisto on mainio evästyspaikka. Fisua niellessä arvostaa aamiaisen aiheuttamaa nieluluistoa.

Johtopäätös: Rasva on terveellistä ja kirveellä veistetty kansa tekee näköisiään annoksia.



Läskin ohessa viski.

Rasvaruokien kannatuksen lisäksi irlantilaisten mielestä kaikki muut viskit ovat huttua paitsi heidän omansa. Niinpä aamu kymmeneltä Suomen Beavis ja Butthead olivat odottamassa ohjattua kierrosta Jamesonin viskipajalla. Tuotanto on siirretty Dublinista jo muualle, mutta tiloihin on järkätty turisteille mahdollisuus tutustua historiaan ja valmistusprosessiin. Kymmenen minuutin pakkofilmin jälkeen opas (Helen, 80-55-75) kierrätti pajan läpi, ja tarjoili lopuksi maistiaiset. Beavis ja Buttheadista Butthead ilmottautui maistelukouluun, josta lopputuloksena oli päästötodistuksen lisäksi seitsemän erityyppisen viskin aiheuttama alkuvauhti päivälle.

Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.



My Goodness where is my Guinness!

Dublinissa kun ollaan, ei Guinnessia voi sivuttaa. Asiaan perehtymiseen on mainio mahdollisuus tehtaassa, jonka esittelytiloja vastaavaan ei ainakaan kirjoittaja ole törmännyt. Modernin tyylikkäät tilat, jotka ovat seitsemässä kerroksessa, kertovat kuinka ohrasta, vedestä ja hiivasta jalostuu tumma olut. Joka kerroksella on oma teema ja huipentuu näköalaravintolaan. Persoonallinen pääsylippu on 12 euron arvoinen läpinäkyvä akryylimökkylä, jonka sisällä on vatupassimainen olutkupla. Mökkylä annetaan pakattuna, ja kun malttaa olla avaamatta pussukkaa, sillä saa pintin huippuravintolassa. 
Butthead jatkoi koulutussessioitaan myös Guinnessilla ilmottautumalla täydellisen pintin tekokurssille. Lopputuloksena oli paitsi täydellinen pintti, myös päivän toinen diplomi. Yksityiskohtana mainittakoon että G:n omat valioyksilöt tekevät pintin vaahtohattuun apilakuvion, jonka kuuluu säilyä koko astian kurlaamisen ajan, aina pohjalle jäävään vaahtojämään asti. Niin myös tapahtui.

Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.



Rallatusta ja klopinaa.

Dublinissa kun ollaan, ei pubielämää voi sivuuttaa. Tarjolla on lukematon määrä paikkoja joissa peri-irkkulaiset rallit soi, ja osassa river dance -klopsutuskin kuuluu päivästä riippumatta ohjelmaan. Tunnelma on letkeää ja penkkejä kuluttavat sulassa sovussa kaikki ikäryhmät. Ikähaitarin ääripäästä esimerkkinä paikallinen Tippavaaran isäntä jonka iäksi arvioin 85-90 vuotta. Ukko innostui kävelykeppiinsä nojaten hoilottamaan hampaattomalla suullaan jonkun kansallisvärssyn, niin että baarimikotkin ulvoivat naurusta. Lopputuloksena valtavat ablodit – joko syystä että äijä lopetti tai pelkästään sympaattisuudesta. Veikkaisin jälkimmäistä.
Osa pubeista on useammassa kerroksessa. Väkeä ja menoa riittää arki-iltoinakin. Hämmästyttävää kyllä, vaikka paikassa on viisi kerrosta ja väkeä arviolta 1000, vessa pysyy jonottomana.

Johtopäätös: Skandinaavinen aineenvaihdunta poikkeaa irlantilaisesta.



Anteeksi, voisitko toistaa?

Käytännön ongelmaksi Irkuissa voi tulla kummallinen puheaksentti. Vanha gaelin kieli on vielä esillä paitsi katukylteissä, myös puheessa. Osa puhuu kummallista sekamelskaa josta kouluenglannilla liikkeellä olevalla voi olla vaikea saada selvää. Empiirinen tutkimus osoitti, että ne joilla esiintyy alipurentaa leipäaukossa, puhuvat peri-irlantilaisittain.

Johtopäätös: Perinteisen aksentin vaalimiseksi Irlannin tulisi ohjata hammashuoltorahat veitsien hommaamiseen kokeille.



Viihdeshoppailu jäissä.

Elokuvafriikille Irlanti ei ole taivas. Nykyisten eurojen aikana hintavertailu on helppoa, ja ainakin DVD:n osalta Irkku on kallis maa. Eikä tarjontakaan huimaa. Kulttuuripuolella kannattaakin satsata kirjoihin ja musiikkiin. Kirjakauppoja on uskomaton määrä ja musiikkiakin on mukavasti tarjolla. 
Elokuviin liittyen käyntikohteena oli myös vahamuseo, mutta siellä lipunmyyjä oli ainoa vahanukkea muistuttava otus. Simpsonit ja muut Hollystarat ovat kehnoja virityksiä. Ainoa positiivinen poikkeus oli Hannibal the Kannibal. 

Johtopäätös: Commitments-leffa valmistui liian aikaisin. Irkuilla on vielä pimennossa DVD:n käyttö, kun ei ole uutta omaa läpimurtoleffaa.



Lopullinen tuomio.

Dublin on ilman muuta käymisen arvoinen kaupunki. Kaikki paikat ovat kävelyetäisyydellä ja suomalaisiin törmää miellyttävän harvoin. Pohjalaiselle paikka on henkinen koti: tasamaata, mutanen joki keskellä kylää ja konstailemattomuus kukoistaa. 
Kasvissyöjälle kaupunki voi olla kärsimystä ja absolutistillekin Dublinin keskustasta on käytössä vain puolet. Se toinen puolisko on pelkkää pubia.

Risoiko Tokio Sir? – tarkkailija liikkeellä.

Otsikon kysymykseen heti vastaus: ei risonut. Mutta anglo-logiikan voi unohtaa, jos matkakohteena on Japani. Se mikä täällä menee myötäseen, puskee palidromina pikitukkien maassa vastaan. 



Vaikka ajattelu onkin eri, ei se välttämättä ole huono asia. Päinvastoin. Aloitetaan palvelusta ja suhtautumisesta kanssaeläjiin.

Oulunsalon lentokenttä klo 06.15. Jonottomassa tiskillä laukkujen tsekkaamista koneeseen. Pieni huoli kummittelee aivokuoriaisessa meneekö veska perille, kun matkareitti konevaihtoineen on Oulu-Helsinki-Pariisi-Tokio. Menihän se, mutta kun matkustaja kyseli josko voisi vaikuttaa istumapaikkaan, varsinkin Pariisi-Tokio -lennolle, joka sentään kestää sen reilu 11 tuntia, niin ”tietokone nyt antoi tämmöisen”.
Loukkohan se paikka lopulta oli. Ainoa ajoittainen lohtu oli Air Francen L'Oréal-henkinen lentoemo.
 Vertailuna paluumatkalla, joka meni reittiä Tokio-Amsterdam-Helsinki-Oulu, Naritan kentällä virkailija käänsi paikkaa kysyttäessä kosketusnäytön kohti kyselijää, joka näpsäytti mukavan paikan ikkunan vierestä. Valinta kohdistui ekalle riville jossa ei ollut kuin yksi muu istuin samassa ryppäässä, ja josta pääsi penkkien editse vapaasti jaloittelemaan. Naritan päivittäisistä matkustajamääristä ei ole tietoa, mutta varmuudella se on suurempi kuin Oulunsalon kentällä.

Japanilaiset ovat tottuneet siihen, että muut on yksinkertaisesti otettava huomioon. Tilaa kun ei liiemmälti ole. Suomalainen tönkköjalka puskee ihmisruuhkassa känny korvalla, kuin pässi ruokakaukalolle: se joka on ensin missä vaan, luulee voittavansa mitä vaan. Ja samalla tulee kailotettua vaimolle nokialaiseen, ettei tämä vaan pesisi sitä lempimökkilippistä, jonka isäntä sai toissa kesänä Nesteen huoltamolta kaasupullon oston yhteydessä. Sehän menettää muotonsa.
Mitä tekee japsi? Ei käytä lippistä? 

Ei, vaan tietää sen että muita junamatkustajia ei kiinnosta mökkilippiksen kunto, ja äänekäs puhe loukkaisi muiden rauhaa. Viesti kulkee tekstarina, ja änkeämistä ei tapahdu kuin metron ammattisisääntyöntäjän toimesta. Rullaportaissa jätetään oikea kaista vapaaksi mahdolliselle ohitukselle, ja roskia varten taskussa kulkee pieni instant-pussi - roskiksia kun Tokion kaupunkikuvassa ei ole. Jokainen kuljettakoon yleiset esteettiset haittansa mukanaan.
Junan ja metron isumaoikeus on priorisoitu, ja mummo saa paikkansa ilman korvatillikkaakin. Toisaalta mummollakin on molemmat kädet varattuna: toinen kännykän kannattelua ja toinen tekstiviestin näpyttelyä varten. Heti kihtisen kommunikaation jälkeen, mummo alkaa lukemaan takana sijaitsevasta etukannesta alkaen kirjaa “Zen-meditaatio kokeneelle kansalaiselle”.



Irlantilaiset ovat rumia, mutta sympaattisia. Ruokakin on kirveellä veistettyä, mutta makua ja tunnetta täynnä.
 Italialaiset huitoo ja heiluu, ja ruoassa on mamma miaa enemmän kuin makua. Annos huidotaan ennakkoon hyväksi, vaikka padassa kiehuu normaali 8 minuutin makaroni. Resepti kun on 200 vuotiaan mamman, joten sen on oltava hyvää.
 Saksalaiset tekevät suuresta pientä. Prinssinakin suoleen tungetaan 90 % sitä jäykempää laardia ja 10 % lihaa. Ilman nahkapöksyjäkin alkaa hikirauhaset tekemään eritystyötään.
Ylipurennasta kärsivät ruotsalaiset eivät taas alaleuattomuuttaan pysty mitään kovaa puremaan, joten evästys on muussia alkuruoasta jälkiruokaan.

Japanilaiset. Pientä, paljon makuja ja pieninä suupaloina. Siis ruoka. Kun käytännön anglo-järjen vastaisesti koittaa tikuilla syödä ruokaa, sanelee se samalla terveellisen tavan syödä. Pieniä paloja kerrallaan jotka on aikaa pureskella hyvin. Väliin tymähtää takaraivoon wasabia nökösen mukana, niin että takatukka heilahtaa. Katupystiksellä nautittu nuudelisoppa livahtaa nielusta alas kuin itsestään, ja maut tulevat perässä kulhon kulmalta hörpätyn nesteen mukana. Ei niin mitättömän näköistä ruokaa, ettei olisi luonnetta. Japanilainen kumartaa ja tempoo temperamenttiset ipponit vastustajasta. Ja kumartaa taas.

Kiinalaisista sanotaan että ne syö pöytiä lukuun ottamatta kaikki nelijalkaiset. Yhtään koiraa ei Tokiossakaan tullut vastaan, eikä siitä sen enempää, mutta kasvikset ja kalat ainakin käytetään täysimääräisesti hyväksi. Pieni maa, vähän viljelyalaa mutta väkeä riittää, joten ekonomian on toimittava. Ja kyllähän se Fugukin olisi useimmissa maissa syrjäytetty ravinnon lähde.



Tokiossa liikkuessa on parasta olla valmis eksymään. Teillä ei ole nimiä, joten suunnistus – tai suunnistuksen kaltainen toiminta – tapahtuu maamerkkien mukaan. Hyvä apu on kompassi. Tässä tapauksessa mukana oli kaksi kompassia. Toinen oli niin halpa ettei se toiminut, ja toinen hotellilla. Karttoja oli useitakin, ja teiden varsilla jonkun verran You are here -opastetauluja. Mutta. Niiden informaatioarvo oli, että tiesin että olen täällä, kun kaikki muu on taulussa japaniksi, joten taskukartta jäi käytännössä ainoaksi oppaaksi, ja siihen merkityt maamerkit. A:sta B:hen voi olla yllättävän pitkä matka.
Periaatteena oli että taksia ei käytetä, joten jalkaa toisen eteen, ja kysymällä loput. Karttoihin on merkitty poliisikopit, ja poliisi on ystävä – tosin toisinaan hämmentävä ystävä, joka pahoittelee kumarrellen ettei osaa auttaa. Se joka näyttää minulle kumartelevan suomalaispoliisin, näytän vastalahjaksi selväpäisen näyttelijän. 
Mutta ei hätää. Eksyminen on oikealla asenteella mukavaa, ja se on Tokiossa myös turvallista mihin kellon aikaan tahansa. Ja aina se opastaja löytyy, kun vain muistaa jättää habituksesta pois mukacooliuden. Takelteleva japanin kielinen tervehdys, ja vastineeksi saa tautisen määrän auttamisyritystä ympärille kerääntyvän ihmisjoukon toimesta.



Kaikkinensa kyseessä on erikoisten, mutta toimivien yksityiskohtien maa. Eihän se logiikka täsmää meikäläisittäin, mutta se on omaksuttavissa. Suurena apuna on paikallisten ihmisten asenne, joka miellytti ainakin tätä matkustajaa. Milloin vain takaisin Japaniin.

Puolivuotistestamentti

On kulunut puoli vuotta siitä kun YT:n myötä vapauduin työvelvoitteista omasta tahdostani. Vapaa-aikaa on yllin kyllin, mutta jostakin syystä tästä osaa nauttia edelleen. Mitä pirua? Olen kasvatettu ja kasvanut ajatukseen, että ihmisen pitää tehdä töitä.

Alku
Toukokuun puoliväli vuonna 2010. Ouluun on tullut aikainen kesä ja lämpötila hipoo hellettä. Kävelen parturiin ja puhelin soi. Vielä viikkoa aiemmin työkaverin statuksella ollut ihminen kysyy että miten menee. Virne olisi leveämpikin, mutta korvat tulevat vastaan kun kuittaan kysymyksen – never better.
Tulevaisuudesta ei jaksa vielä huolehtia. Aurinko paistaa ja voin tehdä mitä vain, milloin vain. Palkka juoksee syyskuulle asti, joten byrokratian rattaitakaan ei tarvitse vielä häiritä.
Jälkikäteen ajateltuna toukokuun lopusta on sekava kuva. Hulabaloota, läksiäisiä, jäähyväisiä, kesäkelejä. Katkaisin kotitivolin äkkireissulla Prahaan. Se auttoi. Sillä sai etäisyyttä tapahtuneeseen, ja ajatukset pois akuutista tilanteesta.
Vielä viisi vuotta sitten olisin paheksunut itseäni holtittomasta ratkaisusta, mutta en enää. Kun kerron liikustani niille, joille asiasta tarvitsee kertoa, ovat vastaukset rohkaisevia. Tosin joidenkin kohdalla aistin todellisten ajatusten olevan jotain muuta, mutta mitäpä niistä.

Kesä
Historiallisen lämmin kesä tullaan muistamaan tilastoihmeenä, mutta henkilökohtaisesti se jää mieleen muistakin syistä erityisen hyvänä kesänä. Samalla kun tokenen alkukesästä reissuineen, virittelen uutta matkaa loppukesäksi. Keskikesän rötvään Suomessa. Jostakin syystä tälle kesälle osuu useita muuttotalkoita. Muillakin on muutostarpeita. Lidlin nokkakärryt ovat auton tavaratilassa koko kesän ajan talkoovalmiudessa. Ja ovat edelleen.
Alustavia keskusteluja myös uusista työmahdollisuuksista aukeaa, ja itulaatikossa syttyy ajatuksia kaikista mahdollisuuksista joita nykytilanne mahdollistaa. Nyt ei passaa hätiköidä, vaan puntaroida tilanteet rauhassa. Kesäkuumotus ja seuraavan matkan odottelun kutina pahenee.

Loppukesä
Jos oli keskikesä ikimuistoinen, sitä oli myös elokuu. Koko kuukausi menee käytännössä Namibian reissun tiimoilla. Tiesin että matkan jälkeen alkaa työttömän arki puskemaan päälle, joten valmistauduin ottamaan kaiken irti reissusta. Ekonomistit olisivat hyppineet volttia talousasioiden tolan vuoksi, mutta itse hypin innosta yläpystyä. Jälkikäteenkin ajateltuna tein oikein kun satsasin itseni siirtämiseen totaalisesti muihin maisemiin. Palttooseen ja aivokuoreen tarttui kokemuksia, asioita ja oppia, joiden arvoa ei saldotarkkailulla saa himmennettyä.

Syksy
Huima neljä kuukautta takana, ja arkea pukkaa. Olen oikeasti työtön. Ja työtön kohtaa byrokratian. Ja siihen ei neitsyttyötön ole tottunut. Jonotusnumerot, selitykset, selonteot, rajoitteet, vakuuttelut...noh nyt olen ainakin olemassa myös työvoimaviranomaisten mielestä. Koitan ymmärtää että järjestelmää yritetään käyttää hyväksi, ja puljaamisen ehkäisemiseksi kaikki on tarpeellista. Ja kuuleman mukaan selvisin vielä vähällä! Työtä Mollista tuskin löytyy, mutta omalla kohdalla asiointi toimii oikein hyvänä motivaattorina. Ehkä kaavakeshow onkin tehty vain työttömän aktivoimista varten?
Edellisestä reissusta on kulunut pari kuukautta ja matkakuume nousee taas. Blokkaan jopa muutaman matkaorganisaation uutiskirjeen kutkan kätkemiseksi. Mutta nuo toimenpiteet ovat hätäkakkoja, ja nyt yöpöydällä on liuta kirjaston matkakirjoja. Veronpalautuksethan tulevat joulukuun alussa Big Brotherin päättymisen aikoihin, ehkä voisin suhrata ne jouluna rajan tuolla puolen. (Herra/Rouva Työvoimaviranomainen: tämä ei ollut ilmoitus ulkomaille suuntautuvasta matkasta, vaan tämä on vain epärelistista toiveajattelua. Olen työmarkkinoiden käytettävissä ja korvausoikeudellinen katkeamattomasti kunnes löydän verokortille uuden haltijan.)

Alkutalvi
Puoli vuotta tuli vapautta täyteen marraskuun alussa. Päivät lyhenevät kohti kaamosta, ja samalla liekki työn teosta saa uutta pontta. Nyt liekki palaa vain toisessa päässä kynttilää. Jo lasketut verkot pitää tarkistaa, ja uusia virittelyjäkin pitää laittaa alulle.
Kokonaisuutena mennyt puoli vuotta on herättänyt asioita, jotka pääsivät valahtamaan taka-alalle. Leffaharrastus on virinnyt, kirjoja tulee luettua koko ajan, kirjoittelua silloin tällöin, liikuntaakin on ohjelmistossa ja ihmissuhteet ovat parantuneet. Pitäisikö työttömän tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei arki olekaan silkkaa kärsimystä? Ovatko päiväunoset syntiä? Onko yöeläin vinoon katsottava otus?
Testamentin miinuspuolelle tulee merkintä vanhojen työkaveruuksien menettämisestä, ja muutoin työn kautta mukavien ihmisten kanssa hääräämisen päättyminen. Ja totta kai talousasioita pitää tarkkailla ja tehdä valintojakin, mutta ihminen on notkea eläin joka osaa asennoitua realiteettien mukaisesti.
Mutta kohtahan on joulu, ja ehkä sen matkan voisi toteuttaa...tai siis, enhän mää mihinkään ole menossa....virallisesti.

Ruokaa!

Syön monipuolisesti. Menyyseen kuuluu gurmeeta, mikroveiviä ja kotisoppaa.

Gurmee
Katson kokkiohjelmia, ja varsinkin Gordon Ramseytä. Osaan siis arvostella ruokaa. Ja arviointi pääsee oikeuksiin, kun ammattikokki on yrittänyt vääntää minulle mielestään täydellisen annoksen. Gurmeeannoksen.
Gurmee tarkoittaa minulle syöntiä paikassa, jossa pääsen valitsemaan listalta ruoan. Ja koska maksan normaaliin verrattuna extraa kupuni täyttämisestä, otaksun että snobbailu kuuluu hintaa. Jos listalla lukee vain että pastaa, kysyn että gnocchia vai mitä. Jos kana keikkuu listoilla mukana, kysyn rintaa vai jalkaa. Tarjoilija tietenkin huomaa, ja usein myös naamallaan näyttää, huonon makuni käyttäytymisen suhteen. Mutta se ei saa haitata. Kysymyksistä/vastauksista huolimatta en tilaa pastaa enkä kanaa, vaan kalaa. Tärkeily on pieni, mutta tärkeä osatekijä gurmeessa.
Kalassa ei tietenkään saa olla ruotoja, muuten se on ramseymäisesti fucking amatöörimäistä. Piikkilankaa on purtu tarpeeksi koulujen silakkapihveissä. Kala ei myöskään halua lautasellani enää oppia uimaan uudelleen, joten kastikkeen pitäisi kohdistua oheisiin. Pääruoan jälkeen on ratkaiseva hetki mistä ko. ravintola on tehty. Jos tarjoilija hankalasta alusta huolimatta hymyilee, tulen paikkaan uudelleen. Vaikka tarjoilija ei sitä toivoisikaan.

Mikroruoka
Perverssiä tai ei, jauheliha-perunasoselaatikko edustaa minulle mikroruokien aatelia. Syy tähän löytyy kaukaa ala-asteelta, jossa tätä ala-arvostettua herkkua kutsuttiin brutaalisti koiranoksennukseksi. Kutsumanimestään huolimatta odotin sitä päivää, kun tulisen kuuma lötkäys laskettiin lautaselleni. Lisukkeena tarjottiin punajuuriviipaleita, ja tietysti näkkileipää. Yhdistelmä aiheutti/aiheuttaa sivuvaikutuksena ilmapäästöjä, mutta herkku mikä herkku. Näinä päivinä tätä juhlaa saa lähikaupasta folirasioihin pakattuna. Tosin mikroversiota pitää viritellä sinapilla ja valkopippurilla, ja näkkileipää parempi rouskutettava on hapankorppu. Juhlahetkiä pyrin vaalimaan viikottain, mutta päivittäinen kiire – lähinnä päiväunien tarpeen vuoksi – sanelee jauheliha-perunasosesessioiden syklin.

Kotisoppa
Kotisoppa-nimitys pitää sisällän muutakin kuin keitot. Yhteinen tekijä asialle on kuitenkin kotona kokkailu, ja se että  syön ruoanlaittoruokaa niin, että nälkä on jo ohi ruoan valmistuttua. Se on ongelma. Kuten myös se, että kotikokkailu on karannut käsistä. Enää ei riitä pelkkä jauhelihakastike, eikä päiväunien aikaakaan tule kunnioitettua. Jälleen on syyttäminen Gordon Ramseytä, joka on rohkaissut kokeiluihin. Ja keittiöni on tosiaan kokeileva keittiö. Lukuun ottamatta niitä ruokia mihin tulee pekonia, en pysty valmistamaan kahdesti peräkkäin suunnilleen saman makuisena. Pekonia kunnioitan niin paljon, että sitä en sotke omiin ongelmiini.
Jos mennään takaisin väliotsikon tarkkaan merkitykseen, niin ehdoton suosikkini kotikeitoista on savuluukeitto. Syönti on vähän sotkuista ja ikenetkin saattavat luita kalutessa hiertyä, mutta luiden mukanaan tuoma maku on jumalainen. Eikä tätä herkkua enää saa oikein mistään, ellei itse valmista. Kaluamisen sekaan pitää ehdottomasti mahduttaa ruisleipää. Sopasta tulee juureva ja niin suomalainen olo, ettei mistään. Jälkiruoaksi käy sormien nuoleskelu, ja jo kerran kaluttujen luiden imeskely. Jos röyhtäys on kiitos, niin tähän se nimenomaan kuuluu.