Tämä analyysi on faktapohjainen, mutta se sisältää ujosti yleistyksiä. Otaksuisin kuitenkin, että siitä saa yleiskuvan ja parhaimmassa tapauksessa käsityksen tulevaa Prahan matkaa ajatellen, mihin väliin sandaaliaan on työntämässä. Selvyydeksi on mainittava että tässä tapauksessa 1. kerros on yhtä kuin katutaso.
4. kerros
Praha on matala kaupunki, joten 4. kerros on ns. överikerros. Se on tyypillisesti jatko-osa alemmille kerroksille, ja se on lisärakennettu ullakon sokkeloihin. Omalla kohdalla hotellihuone sijaitsi överissä. Siellä oli kaikki mikä pitikin, mutta toimivuus oli heipparallaa. Riivauksen lailla tippuvia hanoja, itsekseen syttyviä-sammuvia valoja, toimimaton kaukosäädin, ikituuletus ikkunoista, ja mikä tärkeintä: nettiyhteys loppui tasan kynnyksellä. Ja koska hissi yletti vain 3. kerrokseen, niin överi on se mistä siivooja kantamuksineen luisti. Hotellikirjan virkaa toimittaneessa A4-paperissa luvattiin lakanoiden vaihdot päivittäin, mutta siinä tapauksessa kaikissa lakanoissa oli luodin reikä juuri samalla kohtaa vasemman kainalon alla, kun matkailija elpyy X:nä.
Tavarataloissa miehiset vehkeet on sijoitettu överiin. Elektroniikka ja kaikki mahtivempaimet on hyljätty kattopeltien alle pakkotyöllistetyn myyjän riippakiveksi. Välttäkää siis 4. kerrosta, mutta älkää antako sen lannistaa tunnelmaa.
3. kerros
Vain porhojen porhoilla on vara 3. kerrokseen. Se on kerros joka on täyssatsaus ilman kompromissejä. Jos kauppa ylettyy porhoon saakka, niin sinne mennessä on matkailijan parempi suoristaa ruotonsa ja tarkistaa rahavaransa. Vähänkään pälyilevä katse kiinnittää huippumyyjien huomion, ja ylenkatsanto tulee vastapallona takaisin. Mikäli 3. kerroksessa sijaitsee yksittäinen yritys – kuten taidegalleria – niin ilman prässejä toivot voivasi siirtää nanosekunnissa itsesi atomisiirtimellä alempiin kerroksiin. Jos tyydyt 4. kerroksen hotellihuoneeseen, niin vältä kaikissa oloissa 3. kerrosta. Se ei ole sinulle, ellet myönnä olevasi tekoarrogantti persoona.
2. kerros
Nyt lähestytään Prahan toiminnan ydintä ja sen parasta osaa. Toinen kerros on kuin liian pitkä ihminen jolle tyyppi itse ei vain voi mitään. Ruokapaikoissa, joissa evästys on laadukasta mutta ei välttämättä huippuhintaista, voi olla 2. kerros käytössä. Em. tapauksissa maanläheinen palvelu rupatteluineen kuitenkin pätee kuten alemmilla tasoilla. Tarjoilijat eivät tosin suosittele kakkosta helposti, koska se tarkoittaa heille rappusten ramppaamista lautasten kanssa. Tavarataloissa miesten casual-pukineet ovat 2. kerroksessa. Baareissa ja clubeissa se on se osa jossa voi hengähtää alakerran musatykitykseltä. Toista kerrosta voi suositella lämpimästi kaikissa olosuhteissa, ja siellä tapaa ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokkien kerrostumista.
1. kerros
Prahan ydin on katutasossa. Jos unohdetaan suoranaisesti turistia varten tehdyt putiikit, niin katutasossa saa aina hyvän vastaanoton ja tarjontaa riittää jos miltäkin alalta. Tavarataloissa katutaso keskittyy naisasiakkaiden houkutteluun. Hotelleissa, riippumatta onko siinä 4. kerros vai ei, henkilökunta on auttavaista sorttia ja hymynkin saa ihan samaan hintaan. Katutason ruokapaikat ovat sympaattisia, joissa pöytien ja penkkien ulkoasu kertoo että Ikean työntekijöiden äidit eivät olleet vielä syntyneetkään, kun nuo kalusteet on otettu käyttöön. Fine dining-osastot ovat myös katutasossa, ja se niistä.
Baareissa ja clubeissa katutasossa on tervetuloa-osasto. Se ei ole vielä tykein paikka, mutta toimii lobbybaari-hengessä esivalmisteluna alempaan kerrokseen. Musabaareja on katutasossa mitä eillaisimmilla bänditarjonnoilla. Jazz on kuitenkin yleisin tyylilaji. Ylhäisölle tarkoitetut aikuisviihdyttämöt ovat myös katutasossa, kuten emigranttien pitämät minimarketit.
Katutasolla, niin sisällä kuin ulkona, tapaa myös koko ihmiskirjon. Kerjäläisiä alistuneina kontillaan, loputon määrä turisteja, paikallisia vanhuksia kävelyttämässä koiriaan, sutenöörejä ja niiden työntekijöitä, valkokaulussuhaajia, sisäänheittäjiä, katutaitelijoita, eilispäivän höyryllä kulkevia artisteja... Mutta harvakseltaan kännykkään puhuvia ihmisiä tai sauvakävelijöitä. God bless Prague!
Omakohtaisena kokemuksena myös rehellinen pummi kuului ihmisrepertuaariin. Casuaalisti pukeutunut heppu pysäytti kadulla, ja sepitti tarinan kuinka lompakko kortteineen ja rahoineen oli varastettu. Tämä ei ollut se rehellisyysosa tarinassa, vaan se että heppu pyysi rahaa drinksuun. Ei liirumia nälästä tai lapsen vamman hoidosta, vaan korjaussarjalle oli kysyntää. Oli viimeinen päivä Prahassa joten palkitsin hepun pohjalaista lämmittävästä rehellisyydestä 50 korunalla (n. 2 eur). Tosin pyysin häntä vannomaan että raha tulee käytettyä kuten hän oli luvannut. Ja sen hän tekikin. Rehellinen pummi!
Kellarikerros
Kaikki epäilyttävä mutta samalla mielenkiintoinen sijaitsee kellarissa. Ovi sijaitsee talon kivijalassa siten että yläkarmi on kadulla kulkiessa navan korkeudella. Pari porrasta siis alaspäin, jotta pääsee ovelle jonka takana voi avautua mitä vain. Divarit, käsityöläisten pikkupuodit ja johonkin vaatelaatuun erikoistuneet myymälät sijaitsevat katutasosta alaspäin. Ruokapaikkoja on myös viljalti kellareissa, mutta niissä laatu vaihtelee katutasoa enemmän. Ennen ruoka-annosta tuoduista leivistä saatetaan olla jälkikäteen vaille lisämaksua, vaikka niihin ei olisi koskenut – ainakaan paljoa. Sama pätee snapsiin joka saattaa ruoan jälkeen ilmestyä nenän alle. Toisaalta kellareista löytyy tältä saralta myös jättipotteja joissa palvelua ja ruoan laatua tulvii niin, että edes sitruuna ei saa matkailijan naamaa happamaksi.
Baarien kohdalla kellareissa on partyzone. Holvikaarisia sokkeloita on täytetty dj-kamoilla, bändeillä, esitanssijoilla, loosseilla, baaritiskeillä, somistusromppeilla ja ennen kaikkea kuumalla tunnelmalla. Live-musaa tarjoavia kellareita on yhtä lailla kuin katutasossakin. Samoin tyylilajikirjoa. Alemman laatutason aikuisviihdyttämöt löytyvät niin ikään kuulemma kellareista. Myös hotellin aamupala voi olla tarjolla kellarissa. Ja tässä kohtaa tilannetta voidaan verratta ruokapaikkoihin – laatu vaihtelee. Omassa hotellissa aamupalatarjoilu oli ulkoistettu Marilyn-ääniselle italialaisnaiselle joka sanoi toimivansa samalla systeemillä kolmessa hotellissa. Kellaritarjontaan kuului kahvia, sämpylöitä ja muroja. Lisäksi jokaiselle aamupalavieraalle Marilyn, hänen puhumaton siskonsa tai mykkä tyttärensä kantoi erikseen kaksi kinkkuviipaletta sämpylän väliin sijoitettavaksi.
Kellari on ehdottomasti Prahan must! Kyltti voi puuttua tai ovi notkahtaa avattaessa, mutta jos et astu kellariin, niin et ole käynyt Prahassa.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Krotialainen mirhami.
Matkailun ja yleishäsäämisen keskellä on hyvä rauhoittua hetkeksi helppoheikkien, feissaajien ja muiden tyrkkyjen epämiellyttäviltä, intimiteettialueen rikkovilta lähestymisiltä. Korkeampien voimien salit ovat siihen oiva paikka. Tässä tapauksessa kirkko.
Rakennuksen koon huomioiden ovet ovat yllättävän pienet. Mutta niiden arvoa ei pidä väheksymän. Edessäni puoliksi auki oleva ovi on suojannut kuolevaista vuosisatojen saatossa milloin miltäkin koitokselta. Oven edessä kahakan keskellä karttu on kohdannut kalloa, ja oven lähimuistissa on vain 15 vuoden takaa viimeisin kansallistunteisiin ja rajanpiirtoon liittyvä sekasorto. Ovi on antanut henkistä ja fyysistä suojaa heikkoutta tuntevalle ja sijaiskärsijälle.
Sisältä Katedrala Marijina Uznesenja vaikuttaa tuplatorneineen vieläkin isommalta kuin ulkoa. Huomio keskittyy kuitenkin tunnelmaan. Penkeillä on ihmisiä hajasijoittuneena kuin suomalaisissa luentotilaisuuksissa: oma paikka löytyy mahdollisimman takaa ja kaukana rotuveljestä/-siskosta. Tyydyn tarkkailemaan ja omaksumaan tunnelmaa oman minän löytämiseen vapaalta alueelta penkkien takaa. Tasainen rukousten mumina kuuluu kaksilaivaisesta salista. Vastapoltettu mirhami johdattelee itulaatikkoa nirvanan suuntaan. Käännän päätä sivulle ja näen pari muutakin irtokulkijaa, sekä mummon ja pässin.
Vanha naisihminen ja eläin ovat kuin Lynch olisi pudottanut absurdin elokuvaotoksen keskelle Rauhan Tyyssijaa. Oman sisäisen minän löytyminen saa nyt odottaa hetkisen, koska mummo ja pässi vie kaiken huomioni.
Pässin leuat vatkaavat. Mummo tunkee jotain pajunköyttä koristaan elukan suuhun, kuin odottaen että toisesta päästä tuotantokone suoltaa valmiita tuohivirsuja. Mutta. Tuotantokoneeseen tuli ilmeisesti vinosyöttö koska ei tullut virsua. Tuli kakka. Keskelle kirkon kivi lattiaa, joka on aikojen saatossa kannatellut paljaita jalkoja, kärpännahkakenkiä ja stilettikorkkareita. Se on nähnyt vuodesta 1242 saakka tataareista pörssimeklareihin. Nyt siinä lojui pässin luomubonus, levittäen maaseudun mirhamia Herran Saliin.
Paheksun mielessäni pässin toimintaa, ja se on virhe. Sarvipäinen Kerberos kääntää päätään, ja katsoo goottikatsellaan suoraan silmiini. Olikohan mummo jopa viimeistellyt kajalilla pässin ilmeen syvemmäksi? Joka tapauksessa paha katse se oli. Mummo huomaa tapahtuneen, ja vetäisee talutusköydestä minkä kihtisiltä jäseniltään voi. Eläin siirtää katseen mummoon, ja tuo sarvipäinen Pirun Lähettiläs ottaa raukean se-oli-jo-tuossa-kun-tulin -katseen. Mummo palkitsee elukan suupalalla. Ajattelin että älä nyt enää ruoki sitä Rauhan Salin häirikköä.
Mummo osoittaa kuitenkin henkistä ryhtiä torumalla pässiä. Eläin vastaa omalla kielellään tavalla joka muistuttaa Herran Huoneen kai’un tehostamana palo- tai sotahälytykseltä. Rukoilen mielessäni että mommo veisi Pahan Lähettilään ulos joutuin, ennen kuin se alkaa jakamaan lisää bonuspisteitä tai aiheuttaa lisähäiriötä muuten. Mummo on sentään samoilla aalloilla kanssani, ja lähtee raahustamaan tyylittömiksi yleisesti tunnustetuilla kroaattikuvioilla paikatussa loimessaan kohti ovea. Sympatiat mummoakin kohtaan olivat kuitenkin jo karisemassa, ja ajattelin ilkeämielisesti että ”Hä, hää. Nais kout”. Pässi seuraa köyden päässä.
Toivoin että köysi olisi tiukemmalla. Huomattavasti tiukemmalla. Niin tiukalla lieka ei kuitenkaan ole, etteikö eläin olisi vielä kääntänyt päätään ja luonut viimeisen pahan katseen. Todella pahan. Pakko myöntää, että Pahan Katseen alla sisuni valahti housuihini ja lepyttelin eläintä mielessäni: ”Nais kout”. Kirkon ovet imaisevat kaksikon ulos. Olo on helpottunut, mutta oman minän etsintä vesittyi episodin vuoksi pahasti. Rauhan Salin lumo oli mennyt. Kaikki aistit turtana odotan varoajan, ettei joutuisi enää pahan katseen alle, ja poistun painavin mutta vielä puhtain jaloin ulos Salista.
Rakennuksen koon huomioiden ovet ovat yllättävän pienet. Mutta niiden arvoa ei pidä väheksymän. Edessäni puoliksi auki oleva ovi on suojannut kuolevaista vuosisatojen saatossa milloin miltäkin koitokselta. Oven edessä kahakan keskellä karttu on kohdannut kalloa, ja oven lähimuistissa on vain 15 vuoden takaa viimeisin kansallistunteisiin ja rajanpiirtoon liittyvä sekasorto. Ovi on antanut henkistä ja fyysistä suojaa heikkoutta tuntevalle ja sijaiskärsijälle.
Sisältä Katedrala Marijina Uznesenja vaikuttaa tuplatorneineen vieläkin isommalta kuin ulkoa. Huomio keskittyy kuitenkin tunnelmaan. Penkeillä on ihmisiä hajasijoittuneena kuin suomalaisissa luentotilaisuuksissa: oma paikka löytyy mahdollisimman takaa ja kaukana rotuveljestä/-siskosta. Tyydyn tarkkailemaan ja omaksumaan tunnelmaa oman minän löytämiseen vapaalta alueelta penkkien takaa. Tasainen rukousten mumina kuuluu kaksilaivaisesta salista. Vastapoltettu mirhami johdattelee itulaatikkoa nirvanan suuntaan. Käännän päätä sivulle ja näen pari muutakin irtokulkijaa, sekä mummon ja pässin.
Vanha naisihminen ja eläin ovat kuin Lynch olisi pudottanut absurdin elokuvaotoksen keskelle Rauhan Tyyssijaa. Oman sisäisen minän löytyminen saa nyt odottaa hetkisen, koska mummo ja pässi vie kaiken huomioni.
Pässin leuat vatkaavat. Mummo tunkee jotain pajunköyttä koristaan elukan suuhun, kuin odottaen että toisesta päästä tuotantokone suoltaa valmiita tuohivirsuja. Mutta. Tuotantokoneeseen tuli ilmeisesti vinosyöttö koska ei tullut virsua. Tuli kakka. Keskelle kirkon kivi lattiaa, joka on aikojen saatossa kannatellut paljaita jalkoja, kärpännahkakenkiä ja stilettikorkkareita. Se on nähnyt vuodesta 1242 saakka tataareista pörssimeklareihin. Nyt siinä lojui pässin luomubonus, levittäen maaseudun mirhamia Herran Saliin.
Paheksun mielessäni pässin toimintaa, ja se on virhe. Sarvipäinen Kerberos kääntää päätään, ja katsoo goottikatsellaan suoraan silmiini. Olikohan mummo jopa viimeistellyt kajalilla pässin ilmeen syvemmäksi? Joka tapauksessa paha katse se oli. Mummo huomaa tapahtuneen, ja vetäisee talutusköydestä minkä kihtisiltä jäseniltään voi. Eläin siirtää katseen mummoon, ja tuo sarvipäinen Pirun Lähettiläs ottaa raukean se-oli-jo-tuossa-kun-tulin -katseen. Mummo palkitsee elukan suupalalla. Ajattelin että älä nyt enää ruoki sitä Rauhan Salin häirikköä.
Mummo osoittaa kuitenkin henkistä ryhtiä torumalla pässiä. Eläin vastaa omalla kielellään tavalla joka muistuttaa Herran Huoneen kai’un tehostamana palo- tai sotahälytykseltä. Rukoilen mielessäni että mommo veisi Pahan Lähettilään ulos joutuin, ennen kuin se alkaa jakamaan lisää bonuspisteitä tai aiheuttaa lisähäiriötä muuten. Mummo on sentään samoilla aalloilla kanssani, ja lähtee raahustamaan tyylittömiksi yleisesti tunnustetuilla kroaattikuvioilla paikatussa loimessaan kohti ovea. Sympatiat mummoakin kohtaan olivat kuitenkin jo karisemassa, ja ajattelin ilkeämielisesti että ”Hä, hää. Nais kout”. Pässi seuraa köyden päässä.
Toivoin että köysi olisi tiukemmalla. Huomattavasti tiukemmalla. Niin tiukalla lieka ei kuitenkaan ole, etteikö eläin olisi vielä kääntänyt päätään ja luonut viimeisen pahan katseen. Todella pahan. Pakko myöntää, että Pahan Katseen alla sisuni valahti housuihini ja lepyttelin eläintä mielessäni: ”Nais kout”. Kirkon ovet imaisevat kaksikon ulos. Olo on helpottunut, mutta oman minän etsintä vesittyi episodin vuoksi pahasti. Rauhan Salin lumo oli mennyt. Kaikki aistit turtana odotan varoajan, ettei joutuisi enää pahan katseen alle, ja poistun painavin mutta vielä puhtain jaloin ulos Salista.
Islanti, Finlandi - sisko ja veli
Lentokoneella lähestyttäessä Islanti näyttää (pilvien niin salliessa) kuin joukolta halkeilevia ruislimppuja samettiveran päällä, ja välissä on muutama lätäkkö kaatunutta maitoa. Epätodellinen kaukaa katsottuna, mutta lähemmin tutustuttaessa tämän maanläheisempää meininkiä saa etsiä.
Kansallissaaga
Vuosi 2000 jKr. Päivämäärä 17. kesäkuuta. Islannin kansa juhlii maan synttäreitä. Yht’äkkiä maa alkaa järisemään. Hevosenkin kokoiset laavakivilohkareet sinkoavat taivaalle ja putoilevat sattumanvaraisesti korkeimpien voimien osoittamiin paikkoihin. Jo arpeutuneet maanrepeämät aukenevat uudelleen leveten laajemmiksi. Juuri asfaltoidun tien yli virtaa hehkuvaa massaa polttaen senkin vähäisen kasvuston mikä kohdalle on sattunut kasvamaan. Thor on suuttunut. Taas. Edellisestä isommasta kohtauksesta ei ole kuin tasan 10 vuotta, ja sitä ennen 10 vuotta ja sitä ennen 10 vuotta... Nyt on jo neljäs tasatahtinen isompi luonnon muistutus. Onko ukkosen jumalan pahasta päivästä tullut kymmenvuotistapa? Pienempiä tuittuilujahan sattuu harvase vuosi, mutta kuinka äksy pamaus on odotettavissa 2010?
Saaga jatkuu edelleen. Nyt vain ilmaisut ovat erilaisia. Kukaanhan ei tarustoihin usko. Kuitenkin. Vaikka heppu uskoo lähinnä autonsa nelivetoon, sekä neljän ja puolen litran moottoriin, loppuu tarina suoraan saagaan vetoamisen sijaan – ”Tämä on vähän kummallista.” Ei uskalla kylän kingi vannoa tarujen puolesta. Helpompi on jättää asia sanomatta. Ei häntä tai toista samaa asiaa myöhemmin toisaalla toistavaa raavasta miestä voi syyttää. En minäkään Ukko Ukkosen Jumalaa kuuluttelisi, jos huomenna iskisi salama kahdesti Ooppelin läpsvinkkareihin. Hulluna pitäisivät.
Luonto
Vuosi 873 jKr rantautui Islantiin sen ensimmäinen asukas perheineen. Norjalainen Ingólfur Arnarson oli löytänyt lintujen opastamana kiinteää maata. Hän asettui suopeaksi katsomalleen paikalle, jonka hän nimesi Savulahdeksi (Reykjavik) sen alituisten sumujen ja pilviverhojen mukaan. Meri antoi hövelisti saalista ja maaeläimiäkin riitti. Ilmanhaltijat olivat yllättävän suopeita maan ollakseen niinkin pohjoisessa. Eri vuodenaikojen keskinäinen lämpövaihtelu oli vähäistä - talvella sade oli vain taajempaa ja kylmempää. Ingólfur hakkasi ja poltti lämmikkeeksi laajalti levinnyttä puukasvustoa. Tulevien vuosikiertojen aikana hän sai seurakseen maamiehiä naapureineen sankoin joukoin. He eivät arvanneet, että puiden kasvaminen yli miehen mittaiseksi vaati kolmen miehen iän. Saari puhdistettiin puista ja uusia istutettiin uskoen että perheen lapsi ei ehdi aikuisikäänkään, kun hän voi jo kaataa torpan tarpeet metsästä. Väärä oli luulo. Yli tuhat vuotta myöhemmin ja maa on edelleen kalju kuin isoisän päälaki. Malttamaton kasvattaja ja maa-aineksen herkkä kerros eivät antaneet uudelle kasvulle tarpeeksi mahdollisuuksia. Rankka tuuli ja kylmenevä ilma (!) hoiti vuosien saatossa loput. Samalla tuomio langetettiin suurimalle osalle maaeläimistä. Ravintoketju poikkesi, ja niin hävisivät linnut, myyrät, madot...isommista faunoista puhumattakaan. Käytännössä jäljelle jäi vain meren tarpeista elävät linnut.
”Jos eksyt Islannin metsissä, niin nouse seisomaan ja tiedät missä olet.” Jonin neuvon pätevyyttä ei voi kieltää. ”Puut” ovat polven korkuisia, vaikka niiden kasvamisen eteen on tehty kaikki. Kalju mikä kalju. ”Onko teillä Suomessa hiekkaa tai soraa? Meillä on. Tehdäänkö hiekka-puu -vaihtokauppaa?” Olin luullut että asumme karussa maassa. Ja ketut, me missään karussa olla! Meillä on metsää. Islantilaisen tarkoittamaan maa-aineskauppaan on perusteet, sillä maa tuottaa suoraan sen mikä meillä pitää käsitellä. Kaivinkoneet ammentavat suoraan maasta hiekkaa ja soraa ilman minkäänlaista pilkkomis-seulomisprosessia. Ja toisaalta kesäasuntojen määrä arkiasuntojen ohessa on käsittämättömän suuri - ja kasvamaan päin-, joten rakennuspuun tarvetta olisi. Islantilaiset lomailevat saaren ylämailla harrastaen vaellusta, jääkiipeilyä tai keivingiä kuten Jon. Siihen Islannissa Jonille on hyvät mahdollisuudet, koska luolia ja maan halkeamia riittää vaikka jokaiselle ihan oma kuilu mitä edetä. Lakikin puoltaa asiaa, sillä jokamiehen oikeudet antavat mahdollisuuden yöpyä tai harrastaa, oli maan omistaja kuka tahansa. Toisin on monen maan maanalaisia luolia kolunneen Jonin mukaan Havaijilla, jossa caving-yhteisö on menettänyt monta jäsentä vihamielisten maanomistajien toimesta. Kysyttäessä hänen omalla maapläntillään sijaitsevan kuuman lähteen rahastamisesta, saan reissun paheksuvimman ilmeen säestyksellä ripityksen moraalisista periaatteista. Tekee mieli kaivautua katulaatoituksen läpi maan sisään. Auts ja sorry.
Alkoholi
Vuosi 1922 jKr. Islannin parlamentin edustaja julkisaattaa ilmoituksen alkoholipannan päättymisestä. Kansa ilakoi ja kantaa kellareistaan polttopannuja ihmisten ilmoille. Harva on se hallintoelimen päätös, joka on saanut tämän kansakunnan näin yhtä jalkaa asian taakse. Vanhoilliset paheksuvat elämän menoa, koska viina ei tuo mukanaan kuin hallitsemattomia vaikeuksia. Moraali on menetetty. Paikallinen krouvari nostaa vihdoinkin seitsemän vuoden jälkeen tiskin alta lähdevedeksi naamioidut pullot esille. Vain etiketit tarvitsee vaihtaa. Brännviniä - pottuviinaa – on nyt laillista valmistaa ja myydä. Vielä kun olutsammiot saisi rahdata krouvin nurkkaan asunnon kellarista, sillä niiden rankki haisee emäntää vaivaavalla tavalla. Kapakoitsijan poika opettelee vakioasiakkaiden tarpeet, ja osaa varautua kalasturetkiltä kotiin palaavia seiloreita ajatellen lisätiputuksilla. Poikakin ehtii vanhentua kihtiseksi vanhukseksi ennen kuin olut saa hyväksynnän. Vuoteen 1989 jKr. saakka vetistä pilsneriä piti vahvistaa kansan iloksi tuhdimmilla tarpeilla. Sen jälkeen valtion puristusruuvia ihmisistä katsottiin muutenkin ajankohtaiseksi helpottaa, ja ihmisten mieliin kaikkinensa vaikuttava vapautuminen sai uusia piirteitä.
Triviakysymyslukusarja 543210 yhdistää jälleen Suomen ja Islannin kansat. 5.4.-32 klo 10 avautuivat kieltolain portit meillä, kuten 10 vuotta aiemmin Islannissa. Ja satunnaisen matkailijan mielestä tässä on myös yksi yhtäläinen syy alkoholin kulutustottumukseen. Kun juhlitaan, niin sitten juhlitaan. Islantilaiset kerääntyvät kaveripiirin kesken ja pohjustavat yö 01:een saakka. Sen jälkeen mennään baariin, ja juhlitaan seuraavaan aamuun. Maahanmuuttaja ja islantilainen puolisonsa kertoivat että avuoden 89 jälkeen baarien piti mennä kiinni klo 2.30, mutta se aiheutti härdellin kaduille kun juhlakansa oli juuri päässyt asettumaan kinkeripaikalle, mutta sitten pitikin kesken parhaan nousun lähteä ulos. Ensin anniskeluaikoja jatkettiin klo 3.30:een ja sitten 5.30:een, kunnes se on nyt käytännössä vapautettu kokonaan. Todistajalausunnot kertovat aamu klo 10:een jatkuneista hulabaloista. Näinä päivinä ravitsemusliikkeen ovessa voi olla ilmoitettu aukioloajaksi klo 7, mutta käytännössä sulkemisaika joustaa asiakkaiden halun mukaan. Pysyypähän kadut puhtaina yö ajan.
Ihmiset
Vuosi 2008 jKr. Kardinaalimunaus on tapahtunut aiemmin. Valtio omistaa pääosan kaikista islantilaisista pankeista, mutta kaikki kulminoituu syksyyn 2008. Maailman laajuinen lama iskee, ja kaikki munat on yhdessä korissa ilman hajautettua kontrollia. Kruunun ulkoinen arvo laskee nopeammin kuin jäätikön paksuus. Valtion on yhä vaikeampi maksaa ulkomaista lainaa, kun sisään tulevien tavallisten kansalaisten lainalyhennyksillä on yhä mitättömämpi merkitys. Ne joilta lainarahaa saa vielä takaisin, ei makseta edes korkoja, ja iso osa ei edes pysty maksamaan työttömänä velvoitteitaan. Ei ihme että yritysluukkuja suljetaan. Luulisi kollektiivimasennuksen iskevän kansaan. Mutta ei.
”Meidät palkattiin molemmat Bauhausin Islannin ensimmäiseen liikkeeseen. Ne rakensi megarakennuksen, palkkasi työntekijät, tilasi tavarat jotka jo suurelta osin hyllytettiinkin, ja avausilmoituksiakin jo julkaistiin.”
”Reilu viikko ennen avajaisia tuli tieto että liikettä ei avatakaan, ja kaikki jo palkatut irtisanottiin sillä sekunnilla. Nyt Reykjavikin ulkopuolella seisoo tuhansien neliöiden punavalkoinen monumentti tästä ajasta.”
”Vaimo pääsi entiseen työpaikkaan takaisin valtiolle, ja itse olen työttömyyskorvauksella. Että tässä sitä juhlitaan valtioin kustannuksella. Mahtihomma. Eikö!”
Tässä se on on. Don’t worry -asenne. Lisäksi kun kansallisjuoman katunimitys on Black Death, kun uskotaan että seuraava jääkausi on pahempi pelote kuin ilmaston lämpeneminen, on tuloksena kokonaiskuva umpi-ironisesta kansasta. Ei ole aihetta josta ei voisi laskea mustaa huumoria, tai asiaa jonka vuoksi pitäisi hätääntyä. Ennen reissua Hugleikur Dagssonin kirjat tuntuivat taiteilevan hyvän maun rajoissa, mutta nyt pienen paikallistutustumisen jälkeen täytyy ajatukset kalibroida uudelleen. Dagssonin rima ei olekaan enää niin kaukana vallitsevasta tavasta pudotella juttuja. Asukasmäärältään Oulun kokoinen Reykjavik vetää valtavat määrät turisteja vuosittain, mutta siltikään kaikki ei ole kyllästetty turismin ehdoilla. Outo luonto, kummalliset pläjäykset musiikin ja muun taiteen saralla, pienet putiikit, karvanenäiset mitään ymmärrettävää kieltä puhuvat papat myyjinä, omasta asiasta innostuvat selittäjät, sarkastiset yritysnimet ja -tuotteet pitävät yllä omaperäisen kansan saagaa. Islannissa on hyvä olla suomalainen.
Kansallissaaga
Vuosi 2000 jKr. Päivämäärä 17. kesäkuuta. Islannin kansa juhlii maan synttäreitä. Yht’äkkiä maa alkaa järisemään. Hevosenkin kokoiset laavakivilohkareet sinkoavat taivaalle ja putoilevat sattumanvaraisesti korkeimpien voimien osoittamiin paikkoihin. Jo arpeutuneet maanrepeämät aukenevat uudelleen leveten laajemmiksi. Juuri asfaltoidun tien yli virtaa hehkuvaa massaa polttaen senkin vähäisen kasvuston mikä kohdalle on sattunut kasvamaan. Thor on suuttunut. Taas. Edellisestä isommasta kohtauksesta ei ole kuin tasan 10 vuotta, ja sitä ennen 10 vuotta ja sitä ennen 10 vuotta... Nyt on jo neljäs tasatahtinen isompi luonnon muistutus. Onko ukkosen jumalan pahasta päivästä tullut kymmenvuotistapa? Pienempiä tuittuilujahan sattuu harvase vuosi, mutta kuinka äksy pamaus on odotettavissa 2010?
Saaga jatkuu edelleen. Nyt vain ilmaisut ovat erilaisia. Kukaanhan ei tarustoihin usko. Kuitenkin. Vaikka heppu uskoo lähinnä autonsa nelivetoon, sekä neljän ja puolen litran moottoriin, loppuu tarina suoraan saagaan vetoamisen sijaan – ”Tämä on vähän kummallista.” Ei uskalla kylän kingi vannoa tarujen puolesta. Helpompi on jättää asia sanomatta. Ei häntä tai toista samaa asiaa myöhemmin toisaalla toistavaa raavasta miestä voi syyttää. En minäkään Ukko Ukkosen Jumalaa kuuluttelisi, jos huomenna iskisi salama kahdesti Ooppelin läpsvinkkareihin. Hulluna pitäisivät.
Luonto
Vuosi 873 jKr rantautui Islantiin sen ensimmäinen asukas perheineen. Norjalainen Ingólfur Arnarson oli löytänyt lintujen opastamana kiinteää maata. Hän asettui suopeaksi katsomalleen paikalle, jonka hän nimesi Savulahdeksi (Reykjavik) sen alituisten sumujen ja pilviverhojen mukaan. Meri antoi hövelisti saalista ja maaeläimiäkin riitti. Ilmanhaltijat olivat yllättävän suopeita maan ollakseen niinkin pohjoisessa. Eri vuodenaikojen keskinäinen lämpövaihtelu oli vähäistä - talvella sade oli vain taajempaa ja kylmempää. Ingólfur hakkasi ja poltti lämmikkeeksi laajalti levinnyttä puukasvustoa. Tulevien vuosikiertojen aikana hän sai seurakseen maamiehiä naapureineen sankoin joukoin. He eivät arvanneet, että puiden kasvaminen yli miehen mittaiseksi vaati kolmen miehen iän. Saari puhdistettiin puista ja uusia istutettiin uskoen että perheen lapsi ei ehdi aikuisikäänkään, kun hän voi jo kaataa torpan tarpeet metsästä. Väärä oli luulo. Yli tuhat vuotta myöhemmin ja maa on edelleen kalju kuin isoisän päälaki. Malttamaton kasvattaja ja maa-aineksen herkkä kerros eivät antaneet uudelle kasvulle tarpeeksi mahdollisuuksia. Rankka tuuli ja kylmenevä ilma (!) hoiti vuosien saatossa loput. Samalla tuomio langetettiin suurimalle osalle maaeläimistä. Ravintoketju poikkesi, ja niin hävisivät linnut, myyrät, madot...isommista faunoista puhumattakaan. Käytännössä jäljelle jäi vain meren tarpeista elävät linnut.
”Jos eksyt Islannin metsissä, niin nouse seisomaan ja tiedät missä olet.” Jonin neuvon pätevyyttä ei voi kieltää. ”Puut” ovat polven korkuisia, vaikka niiden kasvamisen eteen on tehty kaikki. Kalju mikä kalju. ”Onko teillä Suomessa hiekkaa tai soraa? Meillä on. Tehdäänkö hiekka-puu -vaihtokauppaa?” Olin luullut että asumme karussa maassa. Ja ketut, me missään karussa olla! Meillä on metsää. Islantilaisen tarkoittamaan maa-aineskauppaan on perusteet, sillä maa tuottaa suoraan sen mikä meillä pitää käsitellä. Kaivinkoneet ammentavat suoraan maasta hiekkaa ja soraa ilman minkäänlaista pilkkomis-seulomisprosessia. Ja toisaalta kesäasuntojen määrä arkiasuntojen ohessa on käsittämättömän suuri - ja kasvamaan päin-, joten rakennuspuun tarvetta olisi. Islantilaiset lomailevat saaren ylämailla harrastaen vaellusta, jääkiipeilyä tai keivingiä kuten Jon. Siihen Islannissa Jonille on hyvät mahdollisuudet, koska luolia ja maan halkeamia riittää vaikka jokaiselle ihan oma kuilu mitä edetä. Lakikin puoltaa asiaa, sillä jokamiehen oikeudet antavat mahdollisuuden yöpyä tai harrastaa, oli maan omistaja kuka tahansa. Toisin on monen maan maanalaisia luolia kolunneen Jonin mukaan Havaijilla, jossa caving-yhteisö on menettänyt monta jäsentä vihamielisten maanomistajien toimesta. Kysyttäessä hänen omalla maapläntillään sijaitsevan kuuman lähteen rahastamisesta, saan reissun paheksuvimman ilmeen säestyksellä ripityksen moraalisista periaatteista. Tekee mieli kaivautua katulaatoituksen läpi maan sisään. Auts ja sorry.
Alkoholi
Vuosi 1922 jKr. Islannin parlamentin edustaja julkisaattaa ilmoituksen alkoholipannan päättymisestä. Kansa ilakoi ja kantaa kellareistaan polttopannuja ihmisten ilmoille. Harva on se hallintoelimen päätös, joka on saanut tämän kansakunnan näin yhtä jalkaa asian taakse. Vanhoilliset paheksuvat elämän menoa, koska viina ei tuo mukanaan kuin hallitsemattomia vaikeuksia. Moraali on menetetty. Paikallinen krouvari nostaa vihdoinkin seitsemän vuoden jälkeen tiskin alta lähdevedeksi naamioidut pullot esille. Vain etiketit tarvitsee vaihtaa. Brännviniä - pottuviinaa – on nyt laillista valmistaa ja myydä. Vielä kun olutsammiot saisi rahdata krouvin nurkkaan asunnon kellarista, sillä niiden rankki haisee emäntää vaivaavalla tavalla. Kapakoitsijan poika opettelee vakioasiakkaiden tarpeet, ja osaa varautua kalasturetkiltä kotiin palaavia seiloreita ajatellen lisätiputuksilla. Poikakin ehtii vanhentua kihtiseksi vanhukseksi ennen kuin olut saa hyväksynnän. Vuoteen 1989 jKr. saakka vetistä pilsneriä piti vahvistaa kansan iloksi tuhdimmilla tarpeilla. Sen jälkeen valtion puristusruuvia ihmisistä katsottiin muutenkin ajankohtaiseksi helpottaa, ja ihmisten mieliin kaikkinensa vaikuttava vapautuminen sai uusia piirteitä.
Triviakysymyslukusarja 543210 yhdistää jälleen Suomen ja Islannin kansat. 5.4.-32 klo 10 avautuivat kieltolain portit meillä, kuten 10 vuotta aiemmin Islannissa. Ja satunnaisen matkailijan mielestä tässä on myös yksi yhtäläinen syy alkoholin kulutustottumukseen. Kun juhlitaan, niin sitten juhlitaan. Islantilaiset kerääntyvät kaveripiirin kesken ja pohjustavat yö 01:een saakka. Sen jälkeen mennään baariin, ja juhlitaan seuraavaan aamuun. Maahanmuuttaja ja islantilainen puolisonsa kertoivat että avuoden 89 jälkeen baarien piti mennä kiinni klo 2.30, mutta se aiheutti härdellin kaduille kun juhlakansa oli juuri päässyt asettumaan kinkeripaikalle, mutta sitten pitikin kesken parhaan nousun lähteä ulos. Ensin anniskeluaikoja jatkettiin klo 3.30:een ja sitten 5.30:een, kunnes se on nyt käytännössä vapautettu kokonaan. Todistajalausunnot kertovat aamu klo 10:een jatkuneista hulabaloista. Näinä päivinä ravitsemusliikkeen ovessa voi olla ilmoitettu aukioloajaksi klo 7, mutta käytännössä sulkemisaika joustaa asiakkaiden halun mukaan. Pysyypähän kadut puhtaina yö ajan.
Ihmiset
Vuosi 2008 jKr. Kardinaalimunaus on tapahtunut aiemmin. Valtio omistaa pääosan kaikista islantilaisista pankeista, mutta kaikki kulminoituu syksyyn 2008. Maailman laajuinen lama iskee, ja kaikki munat on yhdessä korissa ilman hajautettua kontrollia. Kruunun ulkoinen arvo laskee nopeammin kuin jäätikön paksuus. Valtion on yhä vaikeampi maksaa ulkomaista lainaa, kun sisään tulevien tavallisten kansalaisten lainalyhennyksillä on yhä mitättömämpi merkitys. Ne joilta lainarahaa saa vielä takaisin, ei makseta edes korkoja, ja iso osa ei edes pysty maksamaan työttömänä velvoitteitaan. Ei ihme että yritysluukkuja suljetaan. Luulisi kollektiivimasennuksen iskevän kansaan. Mutta ei.
”Meidät palkattiin molemmat Bauhausin Islannin ensimmäiseen liikkeeseen. Ne rakensi megarakennuksen, palkkasi työntekijät, tilasi tavarat jotka jo suurelta osin hyllytettiinkin, ja avausilmoituksiakin jo julkaistiin.”
”Reilu viikko ennen avajaisia tuli tieto että liikettä ei avatakaan, ja kaikki jo palkatut irtisanottiin sillä sekunnilla. Nyt Reykjavikin ulkopuolella seisoo tuhansien neliöiden punavalkoinen monumentti tästä ajasta.”
”Vaimo pääsi entiseen työpaikkaan takaisin valtiolle, ja itse olen työttömyyskorvauksella. Että tässä sitä juhlitaan valtioin kustannuksella. Mahtihomma. Eikö!”
Tässä se on on. Don’t worry -asenne. Lisäksi kun kansallisjuoman katunimitys on Black Death, kun uskotaan että seuraava jääkausi on pahempi pelote kuin ilmaston lämpeneminen, on tuloksena kokonaiskuva umpi-ironisesta kansasta. Ei ole aihetta josta ei voisi laskea mustaa huumoria, tai asiaa jonka vuoksi pitäisi hätääntyä. Ennen reissua Hugleikur Dagssonin kirjat tuntuivat taiteilevan hyvän maun rajoissa, mutta nyt pienen paikallistutustumisen jälkeen täytyy ajatukset kalibroida uudelleen. Dagssonin rima ei olekaan enää niin kaukana vallitsevasta tavasta pudotella juttuja. Asukasmäärältään Oulun kokoinen Reykjavik vetää valtavat määrät turisteja vuosittain, mutta siltikään kaikki ei ole kyllästetty turismin ehdoilla. Outo luonto, kummalliset pläjäykset musiikin ja muun taiteen saralla, pienet putiikit, karvanenäiset mitään ymmärrettävää kieltä puhuvat papat myyjinä, omasta asiasta innostuvat selittäjät, sarkastiset yritysnimet ja -tuotteet pitävät yllä omaperäisen kansan saagaa. Islannissa on hyvä olla suomalainen.
Soul ja vähän muutakin testattuna.
Myönnetään. Matka Etelä-Koreaan ja Souliin oli simppelisti pakoa suomalaisesta jouluhössötyksestä. Kohde oli kuitenkin jo aiemmin päätetty. Vaihtoehtoinen ajankohta olisi ollut kevät 2010. Mutta eipä malttanut odottaa.
Päätös tulevan matkan kohteesta perustui puolestaan vertauksissa Tokioon, joka sijoittui toteutuneiden matkakohteiden TOP2:een.
Kärsivällisyystesti
Jos haluaa saada on pakko antaa. Niinpä. Jo totutusti Finnair sähelsi, mutta tällä kertaa kenttähenkilökunnan räpellys päättyi paikkaan parempiosaisten joukossa business-luokassa välillä Helsinki-Pariisi. Harmi vai että itse 12-tuntinen päälento olisi edessä retkimuonineen – ja ahtaine istuimineen. Nyt oli paratiisin ovea raotettu, eikä millään olisi halunnut vaihtaa niitä missiluokan emojakaan kalsean äksyileviin rutiinisuorittajiin. Mutta tarkoitus pyhittää keinot, vaikka average-Joekin (175/74) joutuu istumaan kuin synnytysasennossa jalat harallaan. Noh. Asento takaa pussikuukkelille hyvin happea, mutta lumpioiden nuljuaminen edessä olevan penkin selkää vasten alkaa pidemmän päälle ahdistamaan.
Shokkitesti
Ensimmäiset tunnit kohteessa ratkaisevat aika paljon: hukkaantuko arvokasta loma-aikaa kulttuurishokissa piehtaroimiseen, vai omaksuuko lanttu sen että valmiiden vastausten sijaan ajatusjonossa on paljon uteliaita kysymyksiä, joihin saa itse etsiä vastauksia. Tässä tapauksessa aamuinen saapuminen Souliin ja hotellihuoneen heti saaminen protokollan vastaisesti helpottivat alkua. Tunnin tirsat, suihku ja menoksi. Ensimmäinen merkittävä havainto oli kaoottinen liikenne. Reilun kymmenen miljoonan ihmisen ahtaminen yhteen paikkaan toimii perusteluna muttei puolustuksena holtittomalle liikenteelle. Tokiossa on kolme kertaa enemmän populaa ja siellä ei tullut ikävä kertaakaan taustapeilejä myös kävelijälle. Käytännössä Hannu Karpoa huutavat eniten kuskien usko töötin ja hätävilkun voimaan sekä motoristen jalkakäytävävalloitus. Tasakaasu-Kaikkoset ajavat risteysten välit kaistoista piittaamatta töötti pohjassa autojen kulmat toisiaan hipoen, ja kun risteys liikennevaloineen tulee kohdalle katsotaan sopiva kaista. Omakohtaisena kokemuksena jos esim. taksi on missaamassa kyytiläisen toivetta, ei muuta kuin hätävilkut päälle ja auto seis keskelle nelikaistaisten teiden risteystä, ja kartta esille. Sorsapillit vinkuu ja valot vilkkuu ympärillä, mutta kuski vaan kaivaa hanskalokerosta rillejä jotta näkisi kartan. Ihmettelinkin jo mitä se tihrusteli ajon aikana. Mokan selvittyä ukkeli takoo villisti päätään nyrkillä ja manaa jotain käsittämätöntä. Ajattelin että elä hyvä mies, sillä ruumiinosalla voi vielä olla käyttöä muutenkin kuin hattutelineenä. Ilmeisesti pöntön takominen kuitenkin avasi jotain patoja, koska Englannin kieltäkin alkoi auttavasti löytymään. Ystävällismielisesti taksamittari nollille, rillit takaisin lokeroon ja matka jatkuu hätävilkut päällä. Jos ei itse näe, niin ainakin muut näkevät nyt paremmin tämän koslan.
No niin. Nyt on kultturishokkijänikset ajettu turistin housuista. Ei muuta kuin exploraamaan kävellen, metrolla ja bussilla kujia sekä muita kaupunkeja.
Kävellen meno jakaantuu kahteen pääosaan: ystävällisimpiin ihmisiin mitä missään on vastaan tullut, ja villeihin kaksipyöräiskuskeihin. Mopot, skootterit ja moottoripyörät suihkivat jalkakäytävillä, tai missä vaan miten vaan. Lähinnä kuljetustointa harjoittavilla motoristeilla on taakkaa mukana vaihtelevasti muutamasta lootasta suomalaisen puuceen kokoiseen rakennelmaan saakka. Ja jälkimmäisellä kuormalla varustettuna vehkeet eivät käänny ajatuksen nopeudella, joten niiden kanssa on kävelijän hyvä olla varuillaan. Mopojen ynisevät töötit auttavat havainnointia, mutta siltikin kävelijällä pää pyörii pöllön lailla. Suunnistamista kaupungissa helpottaa erittäin ystävälliset ihmiset. Turistin odotellessa valojen lupaa ylittää tie, tulevat ihmiset kyselemään mistä vieras on ja tarvitseeko apuja. Koska teillä ei ole nimiä ja seuraavan kohteeseen matka käy maamerkkien kautta, ymmärtävät paikalliset että kohteiden löytymisessä voi olla vaikeuksia. Kartta kourassa on selvä signaali lokaaleille että jos Enkku on yhtään hallussa voi mennä turistille turisemaan. Vaikka ainahan reitti on selvillä, kartta on vain tsekkausta varten! Eikä kontaktin ottaminen edellytä välttämättä edes kielitaitoa. Varsinkin vanhat papat haluavat kätellä ja varhaisteinitytöt toivottaa ohikulkiessaan hyvää joulua, ja vastauksen saatuaan kahden metrin päässä alkaa tyttömäinen tirskuminen. Rohkeimmat pyytävät valokuvaan mukaan ja semiversiot asettavat kaverinsa gringon edelle, ja ottavat kuvan kaveristaan niin, että länkkäri näkyy kuvassa taustalla. Torimummot saattavat tarjota ruokaa (tai ruoaksi luokiteltavaa tavaraa), ja metroasemalla kaveriksi lyöttäytyy Mr. Njoon kaltainen isäntä rouvineen – pitäen yrityksensä presentaation metromatkan aikana ja päätyen rouvan suorittamaan valokuvaussessioon, jonka tuloksia on saanut latailla jälkikäteen sähköpostista. Vieraalle tulee todellakin tervetuloa-fiilis, kiitos aitojen ihmisten. Lokaalilta kuultu sanonta kuvaa erittäin hyvin paikallismeininkiä: surun jakaminen puolittaa surun määrän, ilon jakaminen tuplaa ilon määrän.
Kuntotesti
Metro on kätevä liikkumaväline, mutta valitettavan huono kampe ympäristön tarkkailulle. Mielummin siis kävelyä ja kävelyä - mikäli vain sää sallii. Joulukuinen sää Soulissa vaihteli tällä kertaa +6:n ja -14 asteen välillä. Lämpöhaitarin sisälle mahtui myös eri sorttiset sateet ja tuulet. Kulkemisen kannalta optimi löytyi pienestä pakkasesta koska silloin myös taivas on kirkkaan sininen. Plussa-asteisena maisemat lilluvat harmaan pilven sisällä tappaen näkyvyydet ja sävytkin maisemasta. Kaupunkilöntystelyn tuloksia ei oikeastaan huomaa vasta kuin illalla hotellilla. Sen sijaan varsinaisen kuntotestin voi tehdä Koreoiden rajalla DMZ-reissulla. Pohjoisen pojat ovat kaivaneet tunneleita ajatuksella, että sitä kautta sotajoukot pääsevät koukkaamaan etelän porukoiden pääkaupunkiin. Tunneleita alkoi kuitenkin löytyä, ja selitys hiilikaivoksista ei oikein mennyt etelän puolella läpi, kun kaikki löytyneet tunnelit suuntasivat rajalta kohti Soulia. Ei vaikka tarinan tueksi ukkelit väänsi hiilen väriä tunneleiden seinään.
Osa löytyneistä tunneleista on valjastettu turistikohteeksi ja tällä kertaa kohteena oli järjestyksessä neljäntenä löydetty tunneli. Samalla tuli muistutus miksei nämä turisti-tourit oikein ikinä ole iskeneet. Osallistujajoukko koostui lähinnä ranskiksista ja jenkeistä. Ja näistä jälkimmäiset voisi minun puolesta sulkea omaan kuljetushäkkiin, tai evätä omalta maailman pehmeimmältä lähiöpihalta pääsy muuhun maailmaan. Ensimmäisen vartin aikana oli jo jenkkiäijän untuvatakki superlativoitu lämpimimmäksi ja lenkkarit markkinoiden kevyimmiksi. Ja kaikki tämä 90 desibelin voimalla. Palataan untuvatakkiin ja lenkkareihin tuonnempana, ja siirrytään kuntotestiin.
Luvan varaisella minuuttiaikataululla edettiin siis reissussa tunnelin kohdalle. Kaikki irtain jätettiin maatasolle – mukaan lukien kamera. Potta päähän ja jonossa tarpomaan tunnelia alas. Yhtenäinen jono eteni tasatahtia alas koska ylösnousevaa porukkaa tuli vastaavasti vastaan yhtenäisenä jonona. Mutta kohta alkoi maailman kevyimpien lenkkareiden lompse kuulumaan ja jenkki puski alamäkeä älämölön saattelemana jonon ohi vastavirrasta huolimatta.
Matkan alku kävi pystysuunnassa mitattuna 73 metrin syvyteen helppokulkuista sairaalakäytävää muistuttamaa tilaa pitkin. Varsinainen tunneli perusteli potan käytön koska korkeutta oli vain puolitoista metriä, ja kuuppa kolisi tuon tuostakin kallioiseen kattoon. Jono eteni puolisen kilometriä kääntöpaikalle saakka. Välillä käytävä kapeni ja mataloitui entisestään ja odotus päätepisteeltä nousi samassa suhteessa. Mutta mitä. Jono eteni kunnes edessä oli väliseinä ja luukku, josta jokainen vilkaisi noin kaksi sekuntia ja kääntyi samaa tietä takaisin. Hevon vinkulat! Tässäkö se oli? Aikataulun mukaan ylös tarpomiseen oli aikaa 12 minuuttia, joten ei siinä toisaalta aikaa ihmettelylle olisi ollutkaan. Sama puolikyykkyinen läpsytys takaisin ja tunnelin jälkeen sairaalakäytävämäiselle nousuosalle. 300 metrin ripeä nousu sai kankut kipunoimaan ja MacDonaldsilla lahjotut lihat alkoivat tulemaan perät edellä vastaan. Tai kuten ystävämme jenkkilästä puuskutti taukopenkillä mummojen kanssa maailman paras untuvatakki kainalossa ja maailman hiostavin potta sylissä. Ylös repun mukana jätetty vesipullo oli tervetullut tarvike. Säädetty aika oli kulunut umpeen ja kaikki muut paitsi The Jenkki kyhjötti sekavin miettein linja-autossa. Alussa oli sovittu oppaan yksivaltaisella päätöksellä, että joka myöhästyy joutuu koko porukan edessä suorittamaan rangaistuslaulun. Jenkin kammettua itsensä 7 minuuttia myöhässä paikalle, oli puhe kaikonnut koneesta ja maailman kevyimmät kengätkin näyttivät painavan betoniporsaiden lailla. Oppaan vaatiessa laulua näytti puheen myötä karisseen myös huumorintaju. Kommenttina tahditon f sitä ja f tätä, ja koko paikka tuntui olevan kirjaimellisesti syvältä. Olipa äijä hautunut hyväksi untuvatakissaan. Eikä suomalaisturistin tarjoama vesikään kelvannut. Ei vaikka tarjousta säesti myötätuntoiseksi tarkoitettu virne.
En osaa vieläkään sanoa oliko DMZ-reissussa mitään järkeä, ja onko koko paikan valjastamisessa turistikohteeksi sen enempää järkeä. Tunnelin lisäksi perusreissulla käydään rautatieasemalla, tarkkailutasanteella, vapauden siltaa kuikuilemassa ja infofilmi tsekkaamassa. Lisäksi perusreissua voi ryydittää sotilastukikohdassa käynnillä jossa ihmetellään YK:n ja Pohjois-Korean neuvotteluhuonetta keskellä rajaa. Koreoiden välistä rajaa vartioi kaksi miljoonaa sotilasta, ja jokaisella paikalle vääntäytyvällä pitää olla passi mukana jonka linja-autoon tuleva sotilas tarkistaa. Tosin aika yliolkaisesti. Lisäksi valokuvaamiselle annetaan tarkat rajat. Pohjoisen Korean puolelle tarkkailutasanteelta tirkistellessä ympärillä pyörii joukoittain solttuja paimentamassa maksua vastaan paikalle tulleita ihmisiä. P-paikan tienoilla nämä samat tiukkailmeiset sotaukot tulevat mielellään valokuviin turistien kanssa ja vaihtavat kuulumisia. Nykyisillä tiedoilla jättäisin tuon reissun tekemättä, vaikka se tuntuu olevan jokaisen turistin must, kun kohteista kyselee esim. hotellissa. Tiukkatunnelmaisen paikan sijaan käteen jäi turistirysän tuntu ja kipunoiva listo.
Makutesti
Kimchi. Muista Kimchi! Tämä jumalainen yleispyree, jonka pohjana on kiinankaali ja jota maustetaan chilillä, sipulilla, inkiväärillä ja valkosipulilla, löytyy lähes joka evään ohesta tai seasta. Se on siis ruokalaji tai siitä valmistetaan muita ruokia. Katupystikset, eri tasoiset ravintolat – ihan sama, Kimchiä pitää olla. Teknisenä poikkeuksena muihin puikkomaihin, syömävälineet valmistetaan metallista. Makujen kannalta aika tykki maustaminen lienee peruskuvaus ruoasta. Välillä yleismaku ei ole tulinen, mutta annoksesta saattaa löytyä hotspotteja joilla nenäkarvat kähertyvät. Tai valmistusvaihe on sisältänyt tavan joka tekee saman tempun. Tästä esimerkkinä rauskun liha joka mädätettynä tuoksuu voimakkaasti, kuin ammoniakille tai etikalle, mutta maku itsessään ei ole voimakas. Perinteissä ravintolassa kengät jätetään tuulikaappiin joten suht’ skarpit sukat rules (öhöm!) ja jos kävely on jäykistänyt raajat, niin ennen syömään menoa kannattaa myös vähän vetristellä (öhöm!). Syönti kun tapahtuu risti-istunnassa lattialla tyynyn päällä istuen, ja sessio voi kestää jos tulee vahingossa (öhöm!) tai tahallisesti tilattua koko sidedish-annosrepertuaari. Tai jos innostuu seuraamaan TV-sarjaa, sillä perinteisissä korealaisissa ravintoloissa on töllö jota väki katsoo syönnin ohessa. Samoin kuin takseissa kojelaudalla on TV, kuten myös rautatie- ja linja-autoasemilla. Kaikkinensa ruoka jo pelkästään on hyvä syy matkata Etelä-Koreaan. Ei haittaa vaikka tilaukset vähän ontuisivat kielimuurin vuoksi, koska jopa vegeannos on mausteista ja hyvää. Ja lämmitetyllä lattialla on hyvä istuskella, jos vaan saa itsensä kammettua parituntisen session jälkeen liikkeelle. Jos alaraajoilta asiaa kysyy, niin ei ikinä enää Koreaan mutta notkeuskin on asenne. Kimchi.
Lopputulos
Jälleen tuli se tunne että aika loppui kesken. Ehkä se on hyvän loman ja kohteen merkki. Etukäteen ajattelin että suurkaupunki kuin suurkaupunki. Ne kaikki on sulatusuuneja joihin keräntyy omaa ja vierasta väkeä, niin että luonne katoaa. Tämän vuoksi ohjelmassa oli myös maakuntakierrosta totuuden löytämiseksi. Tässä suhteessa olin väärässä. Esim. Tokioon verrattuna Soul on alkuperäisempi ja länkkäri on ainakin matkailusesongin ulkopuolella kummajainen. Uskoisin että näin on myös matkailun vilkkaimpina aikoina – perusteena ihmisten reagointi. Ja tuskin se Englannin kielen taitokaan tai enkkukyltitys taivaasta putoaa turistikauden ajaksi. Suomalaisesta näkökulmasta hintatasoltaan paikka on edullinen. Viidellä eurolla syö ravintolassa, kymmenellä on jo pelko että vatsanahassa oleva nahkatappi pongahtaa irti. Jos matkalaukussa on tilaa ja elektronikkaa on tarkoitus uusia, niin siihen paikka on taivas. Samoin galleriahaukat löytävät Soulista maanpäällisen paratiisin, ja tyylivaatefriikkien silmät alkavat kiilumaan jo pelkästä putiikkien nimilitanian pituudesta. Tärkein pointti kuitenkin mielestäni, niin Soulissa kuin muissakin käymissäni korealaisissa paikoissa, ovat ihmiset ja atmosfääri. Omien releiden puolesta ei tarvitse skitsoilla, kun puljaajia ei käytännössä ole. Ja aina löytyy apuja kysyttäessä ja kysymättäkin. Omalla listalla paikka sujahtaa lomakohteiden TOP3:een. Lopullinen sijoitus ei vielä ole hahmottunut, ja sen selville saamiseksi pitänee varmaan muutamassa paikassa vielä käydä.
Kärsivällisyystesti
Jos haluaa saada on pakko antaa. Niinpä. Jo totutusti Finnair sähelsi, mutta tällä kertaa kenttähenkilökunnan räpellys päättyi paikkaan parempiosaisten joukossa business-luokassa välillä Helsinki-Pariisi. Harmi vai että itse 12-tuntinen päälento olisi edessä retkimuonineen – ja ahtaine istuimineen. Nyt oli paratiisin ovea raotettu, eikä millään olisi halunnut vaihtaa niitä missiluokan emojakaan kalsean äksyileviin rutiinisuorittajiin. Mutta tarkoitus pyhittää keinot, vaikka average-Joekin (175/74) joutuu istumaan kuin synnytysasennossa jalat harallaan. Noh. Asento takaa pussikuukkelille hyvin happea, mutta lumpioiden nuljuaminen edessä olevan penkin selkää vasten alkaa pidemmän päälle ahdistamaan.
Shokkitesti
Ensimmäiset tunnit kohteessa ratkaisevat aika paljon: hukkaantuko arvokasta loma-aikaa kulttuurishokissa piehtaroimiseen, vai omaksuuko lanttu sen että valmiiden vastausten sijaan ajatusjonossa on paljon uteliaita kysymyksiä, joihin saa itse etsiä vastauksia. Tässä tapauksessa aamuinen saapuminen Souliin ja hotellihuoneen heti saaminen protokollan vastaisesti helpottivat alkua. Tunnin tirsat, suihku ja menoksi. Ensimmäinen merkittävä havainto oli kaoottinen liikenne. Reilun kymmenen miljoonan ihmisen ahtaminen yhteen paikkaan toimii perusteluna muttei puolustuksena holtittomalle liikenteelle. Tokiossa on kolme kertaa enemmän populaa ja siellä ei tullut ikävä kertaakaan taustapeilejä myös kävelijälle. Käytännössä Hannu Karpoa huutavat eniten kuskien usko töötin ja hätävilkun voimaan sekä motoristen jalkakäytävävalloitus. Tasakaasu-Kaikkoset ajavat risteysten välit kaistoista piittaamatta töötti pohjassa autojen kulmat toisiaan hipoen, ja kun risteys liikennevaloineen tulee kohdalle katsotaan sopiva kaista. Omakohtaisena kokemuksena jos esim. taksi on missaamassa kyytiläisen toivetta, ei muuta kuin hätävilkut päälle ja auto seis keskelle nelikaistaisten teiden risteystä, ja kartta esille. Sorsapillit vinkuu ja valot vilkkuu ympärillä, mutta kuski vaan kaivaa hanskalokerosta rillejä jotta näkisi kartan. Ihmettelinkin jo mitä se tihrusteli ajon aikana. Mokan selvittyä ukkeli takoo villisti päätään nyrkillä ja manaa jotain käsittämätöntä. Ajattelin että elä hyvä mies, sillä ruumiinosalla voi vielä olla käyttöä muutenkin kuin hattutelineenä. Ilmeisesti pöntön takominen kuitenkin avasi jotain patoja, koska Englannin kieltäkin alkoi auttavasti löytymään. Ystävällismielisesti taksamittari nollille, rillit takaisin lokeroon ja matka jatkuu hätävilkut päällä. Jos ei itse näe, niin ainakin muut näkevät nyt paremmin tämän koslan.
No niin. Nyt on kultturishokkijänikset ajettu turistin housuista. Ei muuta kuin exploraamaan kävellen, metrolla ja bussilla kujia sekä muita kaupunkeja.
Kävellen meno jakaantuu kahteen pääosaan: ystävällisimpiin ihmisiin mitä missään on vastaan tullut, ja villeihin kaksipyöräiskuskeihin. Mopot, skootterit ja moottoripyörät suihkivat jalkakäytävillä, tai missä vaan miten vaan. Lähinnä kuljetustointa harjoittavilla motoristeilla on taakkaa mukana vaihtelevasti muutamasta lootasta suomalaisen puuceen kokoiseen rakennelmaan saakka. Ja jälkimmäisellä kuormalla varustettuna vehkeet eivät käänny ajatuksen nopeudella, joten niiden kanssa on kävelijän hyvä olla varuillaan. Mopojen ynisevät töötit auttavat havainnointia, mutta siltikin kävelijällä pää pyörii pöllön lailla. Suunnistamista kaupungissa helpottaa erittäin ystävälliset ihmiset. Turistin odotellessa valojen lupaa ylittää tie, tulevat ihmiset kyselemään mistä vieras on ja tarvitseeko apuja. Koska teillä ei ole nimiä ja seuraavan kohteeseen matka käy maamerkkien kautta, ymmärtävät paikalliset että kohteiden löytymisessä voi olla vaikeuksia. Kartta kourassa on selvä signaali lokaaleille että jos Enkku on yhtään hallussa voi mennä turistille turisemaan. Vaikka ainahan reitti on selvillä, kartta on vain tsekkausta varten! Eikä kontaktin ottaminen edellytä välttämättä edes kielitaitoa. Varsinkin vanhat papat haluavat kätellä ja varhaisteinitytöt toivottaa ohikulkiessaan hyvää joulua, ja vastauksen saatuaan kahden metrin päässä alkaa tyttömäinen tirskuminen. Rohkeimmat pyytävät valokuvaan mukaan ja semiversiot asettavat kaverinsa gringon edelle, ja ottavat kuvan kaveristaan niin, että länkkäri näkyy kuvassa taustalla. Torimummot saattavat tarjota ruokaa (tai ruoaksi luokiteltavaa tavaraa), ja metroasemalla kaveriksi lyöttäytyy Mr. Njoon kaltainen isäntä rouvineen – pitäen yrityksensä presentaation metromatkan aikana ja päätyen rouvan suorittamaan valokuvaussessioon, jonka tuloksia on saanut latailla jälkikäteen sähköpostista. Vieraalle tulee todellakin tervetuloa-fiilis, kiitos aitojen ihmisten. Lokaalilta kuultu sanonta kuvaa erittäin hyvin paikallismeininkiä: surun jakaminen puolittaa surun määrän, ilon jakaminen tuplaa ilon määrän.
Kuntotesti
Metro on kätevä liikkumaväline, mutta valitettavan huono kampe ympäristön tarkkailulle. Mielummin siis kävelyä ja kävelyä - mikäli vain sää sallii. Joulukuinen sää Soulissa vaihteli tällä kertaa +6:n ja -14 asteen välillä. Lämpöhaitarin sisälle mahtui myös eri sorttiset sateet ja tuulet. Kulkemisen kannalta optimi löytyi pienestä pakkasesta koska silloin myös taivas on kirkkaan sininen. Plussa-asteisena maisemat lilluvat harmaan pilven sisällä tappaen näkyvyydet ja sävytkin maisemasta. Kaupunkilöntystelyn tuloksia ei oikeastaan huomaa vasta kuin illalla hotellilla. Sen sijaan varsinaisen kuntotestin voi tehdä Koreoiden rajalla DMZ-reissulla. Pohjoisen pojat ovat kaivaneet tunneleita ajatuksella, että sitä kautta sotajoukot pääsevät koukkaamaan etelän porukoiden pääkaupunkiin. Tunneleita alkoi kuitenkin löytyä, ja selitys hiilikaivoksista ei oikein mennyt etelän puolella läpi, kun kaikki löytyneet tunnelit suuntasivat rajalta kohti Soulia. Ei vaikka tarinan tueksi ukkelit väänsi hiilen väriä tunneleiden seinään.
Osa löytyneistä tunneleista on valjastettu turistikohteeksi ja tällä kertaa kohteena oli järjestyksessä neljäntenä löydetty tunneli. Samalla tuli muistutus miksei nämä turisti-tourit oikein ikinä ole iskeneet. Osallistujajoukko koostui lähinnä ranskiksista ja jenkeistä. Ja näistä jälkimmäiset voisi minun puolesta sulkea omaan kuljetushäkkiin, tai evätä omalta maailman pehmeimmältä lähiöpihalta pääsy muuhun maailmaan. Ensimmäisen vartin aikana oli jo jenkkiäijän untuvatakki superlativoitu lämpimimmäksi ja lenkkarit markkinoiden kevyimmiksi. Ja kaikki tämä 90 desibelin voimalla. Palataan untuvatakkiin ja lenkkareihin tuonnempana, ja siirrytään kuntotestiin.
Luvan varaisella minuuttiaikataululla edettiin siis reissussa tunnelin kohdalle. Kaikki irtain jätettiin maatasolle – mukaan lukien kamera. Potta päähän ja jonossa tarpomaan tunnelia alas. Yhtenäinen jono eteni tasatahtia alas koska ylösnousevaa porukkaa tuli vastaavasti vastaan yhtenäisenä jonona. Mutta kohta alkoi maailman kevyimpien lenkkareiden lompse kuulumaan ja jenkki puski alamäkeä älämölön saattelemana jonon ohi vastavirrasta huolimatta.
Matkan alku kävi pystysuunnassa mitattuna 73 metrin syvyteen helppokulkuista sairaalakäytävää muistuttamaa tilaa pitkin. Varsinainen tunneli perusteli potan käytön koska korkeutta oli vain puolitoista metriä, ja kuuppa kolisi tuon tuostakin kallioiseen kattoon. Jono eteni puolisen kilometriä kääntöpaikalle saakka. Välillä käytävä kapeni ja mataloitui entisestään ja odotus päätepisteeltä nousi samassa suhteessa. Mutta mitä. Jono eteni kunnes edessä oli väliseinä ja luukku, josta jokainen vilkaisi noin kaksi sekuntia ja kääntyi samaa tietä takaisin. Hevon vinkulat! Tässäkö se oli? Aikataulun mukaan ylös tarpomiseen oli aikaa 12 minuuttia, joten ei siinä toisaalta aikaa ihmettelylle olisi ollutkaan. Sama puolikyykkyinen läpsytys takaisin ja tunnelin jälkeen sairaalakäytävämäiselle nousuosalle. 300 metrin ripeä nousu sai kankut kipunoimaan ja MacDonaldsilla lahjotut lihat alkoivat tulemaan perät edellä vastaan. Tai kuten ystävämme jenkkilästä puuskutti taukopenkillä mummojen kanssa maailman paras untuvatakki kainalossa ja maailman hiostavin potta sylissä. Ylös repun mukana jätetty vesipullo oli tervetullut tarvike. Säädetty aika oli kulunut umpeen ja kaikki muut paitsi The Jenkki kyhjötti sekavin miettein linja-autossa. Alussa oli sovittu oppaan yksivaltaisella päätöksellä, että joka myöhästyy joutuu koko porukan edessä suorittamaan rangaistuslaulun. Jenkin kammettua itsensä 7 minuuttia myöhässä paikalle, oli puhe kaikonnut koneesta ja maailman kevyimmät kengätkin näyttivät painavan betoniporsaiden lailla. Oppaan vaatiessa laulua näytti puheen myötä karisseen myös huumorintaju. Kommenttina tahditon f sitä ja f tätä, ja koko paikka tuntui olevan kirjaimellisesti syvältä. Olipa äijä hautunut hyväksi untuvatakissaan. Eikä suomalaisturistin tarjoama vesikään kelvannut. Ei vaikka tarjousta säesti myötätuntoiseksi tarkoitettu virne.
En osaa vieläkään sanoa oliko DMZ-reissussa mitään järkeä, ja onko koko paikan valjastamisessa turistikohteeksi sen enempää järkeä. Tunnelin lisäksi perusreissulla käydään rautatieasemalla, tarkkailutasanteella, vapauden siltaa kuikuilemassa ja infofilmi tsekkaamassa. Lisäksi perusreissua voi ryydittää sotilastukikohdassa käynnillä jossa ihmetellään YK:n ja Pohjois-Korean neuvotteluhuonetta keskellä rajaa. Koreoiden välistä rajaa vartioi kaksi miljoonaa sotilasta, ja jokaisella paikalle vääntäytyvällä pitää olla passi mukana jonka linja-autoon tuleva sotilas tarkistaa. Tosin aika yliolkaisesti. Lisäksi valokuvaamiselle annetaan tarkat rajat. Pohjoisen Korean puolelle tarkkailutasanteelta tirkistellessä ympärillä pyörii joukoittain solttuja paimentamassa maksua vastaan paikalle tulleita ihmisiä. P-paikan tienoilla nämä samat tiukkailmeiset sotaukot tulevat mielellään valokuviin turistien kanssa ja vaihtavat kuulumisia. Nykyisillä tiedoilla jättäisin tuon reissun tekemättä, vaikka se tuntuu olevan jokaisen turistin must, kun kohteista kyselee esim. hotellissa. Tiukkatunnelmaisen paikan sijaan käteen jäi turistirysän tuntu ja kipunoiva listo.
Makutesti
Kimchi. Muista Kimchi! Tämä jumalainen yleispyree, jonka pohjana on kiinankaali ja jota maustetaan chilillä, sipulilla, inkiväärillä ja valkosipulilla, löytyy lähes joka evään ohesta tai seasta. Se on siis ruokalaji tai siitä valmistetaan muita ruokia. Katupystikset, eri tasoiset ravintolat – ihan sama, Kimchiä pitää olla. Teknisenä poikkeuksena muihin puikkomaihin, syömävälineet valmistetaan metallista. Makujen kannalta aika tykki maustaminen lienee peruskuvaus ruoasta. Välillä yleismaku ei ole tulinen, mutta annoksesta saattaa löytyä hotspotteja joilla nenäkarvat kähertyvät. Tai valmistusvaihe on sisältänyt tavan joka tekee saman tempun. Tästä esimerkkinä rauskun liha joka mädätettynä tuoksuu voimakkaasti, kuin ammoniakille tai etikalle, mutta maku itsessään ei ole voimakas. Perinteissä ravintolassa kengät jätetään tuulikaappiin joten suht’ skarpit sukat rules (öhöm!) ja jos kävely on jäykistänyt raajat, niin ennen syömään menoa kannattaa myös vähän vetristellä (öhöm!). Syönti kun tapahtuu risti-istunnassa lattialla tyynyn päällä istuen, ja sessio voi kestää jos tulee vahingossa (öhöm!) tai tahallisesti tilattua koko sidedish-annosrepertuaari. Tai jos innostuu seuraamaan TV-sarjaa, sillä perinteisissä korealaisissa ravintoloissa on töllö jota väki katsoo syönnin ohessa. Samoin kuin takseissa kojelaudalla on TV, kuten myös rautatie- ja linja-autoasemilla. Kaikkinensa ruoka jo pelkästään on hyvä syy matkata Etelä-Koreaan. Ei haittaa vaikka tilaukset vähän ontuisivat kielimuurin vuoksi, koska jopa vegeannos on mausteista ja hyvää. Ja lämmitetyllä lattialla on hyvä istuskella, jos vaan saa itsensä kammettua parituntisen session jälkeen liikkeelle. Jos alaraajoilta asiaa kysyy, niin ei ikinä enää Koreaan mutta notkeuskin on asenne. Kimchi.
Lopputulos
Jälleen tuli se tunne että aika loppui kesken. Ehkä se on hyvän loman ja kohteen merkki. Etukäteen ajattelin että suurkaupunki kuin suurkaupunki. Ne kaikki on sulatusuuneja joihin keräntyy omaa ja vierasta väkeä, niin että luonne katoaa. Tämän vuoksi ohjelmassa oli myös maakuntakierrosta totuuden löytämiseksi. Tässä suhteessa olin väärässä. Esim. Tokioon verrattuna Soul on alkuperäisempi ja länkkäri on ainakin matkailusesongin ulkopuolella kummajainen. Uskoisin että näin on myös matkailun vilkkaimpina aikoina – perusteena ihmisten reagointi. Ja tuskin se Englannin kielen taitokaan tai enkkukyltitys taivaasta putoaa turistikauden ajaksi. Suomalaisesta näkökulmasta hintatasoltaan paikka on edullinen. Viidellä eurolla syö ravintolassa, kymmenellä on jo pelko että vatsanahassa oleva nahkatappi pongahtaa irti. Jos matkalaukussa on tilaa ja elektronikkaa on tarkoitus uusia, niin siihen paikka on taivas. Samoin galleriahaukat löytävät Soulista maanpäällisen paratiisin, ja tyylivaatefriikkien silmät alkavat kiilumaan jo pelkästä putiikkien nimilitanian pituudesta. Tärkein pointti kuitenkin mielestäni, niin Soulissa kuin muissakin käymissäni korealaisissa paikoissa, ovat ihmiset ja atmosfääri. Omien releiden puolesta ei tarvitse skitsoilla, kun puljaajia ei käytännössä ole. Ja aina löytyy apuja kysyttäessä ja kysymättäkin. Omalla listalla paikka sujahtaa lomakohteiden TOP3:een. Lopullinen sijoitus ei vielä ole hahmottunut, ja sen selville saamiseksi pitänee varmaan muutamassa paikassa vielä käydä.
Dublin – vegaanin ja absolutistin helvetti
Syksyn lykätessä päälle märkänä ja tuulisena, oli paikallaan loma Irlannin pääkaupungissa Dublinissa. Ennakkokäsityksenä oli, että irkkukansa on suomalaista miellyttävää ja ravintoloiden antimet konstailemattomia. Luulo oli tiedon väärti. Alla olevat perustelut ja johtopäätökset ovat tutkimusten tuloksia syyskuulta 2002.
Kirveellä veistettyjä.
Irlantilaiset kokit käyttävät ruoan valmistukseen veitsien sijaan kirveitä. Annosten lihat ovat rasvaisia ja reilulla otteella leikattuja. Mainio esimerkki tästä kokkaustavasta on Irish Coddle. Se on siskonmakkara-tyyppinen sakea soppa, jossa makkaroiden ohessa on sianlihamöykkyjä. Ruma mutta maittava, ja ehdottoman kokeilteva antifitnessruoka. Irlantilainen aamupala puolestaan sisältää rasvaisen perunakakun, perinteistä ja mustaa makkaraa(!), pekonia, paistetun kananmunan, tomaattia ja paahtoleipää. Tuo satsi pitää nälän loitolla pitkälle iltapäivään. Jos majapaikka ei älyä tarjota em. aamupalaa, sitä kannattaa erikseen kysyä. Aamupalabonuksena on hyvin rasvattu nielu kulmikkaampia annoksia varten. Kaikkien matkaopusten toitottamaa fish and chipsiä varten kannattaa vaeltaa Leo Burdock’s -kojulle. Annos sisältää paneroidun kengänpohjan näköisen lätyskän kalaa ja ronskeja rasvassa kärvättyjä pottulohkoja. Paikka toimii take away -periaatteella, ja esim. läheisen kirkon puisto on mainio evästyspaikka. Fisua niellessä arvostaa aamiaisen aiheuttamaa nieluluistoa.
Johtopäätös: Rasva on terveellistä ja kirveellä veistetty kansa tekee näköisiään annoksia.
Läskin ohessa viski.
Rasvaruokien kannatuksen lisäksi irlantilaisten mielestä kaikki muut viskit ovat huttua paitsi heidän omansa. Niinpä aamu kymmeneltä Suomen Beavis ja Butthead olivat odottamassa ohjattua kierrosta Jamesonin viskipajalla. Tuotanto on siirretty Dublinista jo muualle, mutta tiloihin on järkätty turisteille mahdollisuus tutustua historiaan ja valmistusprosessiin. Kymmenen minuutin pakkofilmin jälkeen opas (Helen, 80-55-75) kierrätti pajan läpi, ja tarjoili lopuksi maistiaiset. Beavis ja Buttheadista Butthead ilmottautui maistelukouluun, josta lopputuloksena oli päästötodistuksen lisäksi seitsemän erityyppisen viskin aiheuttama alkuvauhti päivälle.
Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.
My Goodness where is my Guinness!
Dublinissa kun ollaan, ei Guinnessia voi sivuttaa. Asiaan perehtymiseen on mainio mahdollisuus tehtaassa, jonka esittelytiloja vastaavaan ei ainakaan kirjoittaja ole törmännyt. Modernin tyylikkäät tilat, jotka ovat seitsemässä kerroksessa, kertovat kuinka ohrasta, vedestä ja hiivasta jalostuu tumma olut. Joka kerroksella on oma teema ja huipentuu näköalaravintolaan. Persoonallinen pääsylippu on 12 euron arvoinen läpinäkyvä akryylimökkylä, jonka sisällä on vatupassimainen olutkupla. Mökkylä annetaan pakattuna, ja kun malttaa olla avaamatta pussukkaa, sillä saa pintin huippuravintolassa. Butthead jatkoi koulutussessioitaan myös Guinnessilla ilmottautumalla täydellisen pintin tekokurssille. Lopputuloksena oli paitsi täydellinen pintti, myös päivän toinen diplomi. Yksityiskohtana mainittakoon että G:n omat valioyksilöt tekevät pintin vaahtohattuun apilakuvion, jonka kuuluu säilyä koko astian kurlaamisen ajan, aina pohjalle jäävään vaahtojämään asti. Niin myös tapahtui.
Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.
Rallatusta ja klopinaa.
Dublinissa kun ollaan, ei pubielämää voi sivuuttaa. Tarjolla on lukematon määrä paikkoja joissa peri-irkkulaiset rallit soi, ja osassa river dance -klopsutuskin kuuluu päivästä riippumatta ohjelmaan. Tunnelma on letkeää ja penkkejä kuluttavat sulassa sovussa kaikki ikäryhmät. Ikähaitarin ääripäästä esimerkkinä paikallinen Tippavaaran isäntä jonka iäksi arvioin 85-90 vuotta. Ukko innostui kävelykeppiinsä nojaten hoilottamaan hampaattomalla suullaan jonkun kansallisvärssyn, niin että baarimikotkin ulvoivat naurusta. Lopputuloksena valtavat ablodit – joko syystä että äijä lopetti tai pelkästään sympaattisuudesta. Veikkaisin jälkimmäistä. Osa pubeista on useammassa kerroksessa. Väkeä ja menoa riittää arki-iltoinakin. Hämmästyttävää kyllä, vaikka paikassa on viisi kerrosta ja väkeä arviolta 1000, vessa pysyy jonottomana.
Johtopäätös: Skandinaavinen aineenvaihdunta poikkeaa irlantilaisesta.
Anteeksi, voisitko toistaa?
Käytännön ongelmaksi Irkuissa voi tulla kummallinen puheaksentti. Vanha gaelin kieli on vielä esillä paitsi katukylteissä, myös puheessa. Osa puhuu kummallista sekamelskaa josta kouluenglannilla liikkeellä olevalla voi olla vaikea saada selvää. Empiirinen tutkimus osoitti, että ne joilla esiintyy alipurentaa leipäaukossa, puhuvat peri-irlantilaisittain.
Johtopäätös: Perinteisen aksentin vaalimiseksi Irlannin tulisi ohjata hammashuoltorahat veitsien hommaamiseen kokeille.
Viihdeshoppailu jäissä.
Elokuvafriikille Irlanti ei ole taivas. Nykyisten eurojen aikana hintavertailu on helppoa, ja ainakin DVD:n osalta Irkku on kallis maa. Eikä tarjontakaan huimaa. Kulttuuripuolella kannattaakin satsata kirjoihin ja musiikkiin. Kirjakauppoja on uskomaton määrä ja musiikkiakin on mukavasti tarjolla. Elokuviin liittyen käyntikohteena oli myös vahamuseo, mutta siellä lipunmyyjä oli ainoa vahanukkea muistuttava otus. Simpsonit ja muut Hollystarat ovat kehnoja virityksiä. Ainoa positiivinen poikkeus oli Hannibal the Kannibal.
Johtopäätös: Commitments-leffa valmistui liian aikaisin. Irkuilla on vielä pimennossa DVD:n käyttö, kun ei ole uutta omaa läpimurtoleffaa.
Lopullinen tuomio.
Dublin on ilman muuta käymisen arvoinen kaupunki. Kaikki paikat ovat kävelyetäisyydellä ja suomalaisiin törmää miellyttävän harvoin. Pohjalaiselle paikka on henkinen koti: tasamaata, mutanen joki keskellä kylää ja konstailemattomuus kukoistaa. Kasvissyöjälle kaupunki voi olla kärsimystä ja absolutistillekin Dublinin keskustasta on käytössä vain puolet. Se toinen puolisko on pelkkää pubia.
Kirveellä veistettyjä.
Irlantilaiset kokit käyttävät ruoan valmistukseen veitsien sijaan kirveitä. Annosten lihat ovat rasvaisia ja reilulla otteella leikattuja. Mainio esimerkki tästä kokkaustavasta on Irish Coddle. Se on siskonmakkara-tyyppinen sakea soppa, jossa makkaroiden ohessa on sianlihamöykkyjä. Ruma mutta maittava, ja ehdottoman kokeilteva antifitnessruoka. Irlantilainen aamupala puolestaan sisältää rasvaisen perunakakun, perinteistä ja mustaa makkaraa(!), pekonia, paistetun kananmunan, tomaattia ja paahtoleipää. Tuo satsi pitää nälän loitolla pitkälle iltapäivään. Jos majapaikka ei älyä tarjota em. aamupalaa, sitä kannattaa erikseen kysyä. Aamupalabonuksena on hyvin rasvattu nielu kulmikkaampia annoksia varten. Kaikkien matkaopusten toitottamaa fish and chipsiä varten kannattaa vaeltaa Leo Burdock’s -kojulle. Annos sisältää paneroidun kengänpohjan näköisen lätyskän kalaa ja ronskeja rasvassa kärvättyjä pottulohkoja. Paikka toimii take away -periaatteella, ja esim. läheisen kirkon puisto on mainio evästyspaikka. Fisua niellessä arvostaa aamiaisen aiheuttamaa nieluluistoa.
Johtopäätös: Rasva on terveellistä ja kirveellä veistetty kansa tekee näköisiään annoksia.
Läskin ohessa viski.
Rasvaruokien kannatuksen lisäksi irlantilaisten mielestä kaikki muut viskit ovat huttua paitsi heidän omansa. Niinpä aamu kymmeneltä Suomen Beavis ja Butthead olivat odottamassa ohjattua kierrosta Jamesonin viskipajalla. Tuotanto on siirretty Dublinista jo muualle, mutta tiloihin on järkätty turisteille mahdollisuus tutustua historiaan ja valmistusprosessiin. Kymmenen minuutin pakkofilmin jälkeen opas (Helen, 80-55-75) kierrätti pajan läpi, ja tarjoili lopuksi maistiaiset. Beavis ja Buttheadista Butthead ilmottautui maistelukouluun, josta lopputuloksena oli päästötodistuksen lisäksi seitsemän erityyppisen viskin aiheuttama alkuvauhti päivälle.
Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.
My Goodness where is my Guinness!
Dublinissa kun ollaan, ei Guinnessia voi sivuttaa. Asiaan perehtymiseen on mainio mahdollisuus tehtaassa, jonka esittelytiloja vastaavaan ei ainakaan kirjoittaja ole törmännyt. Modernin tyylikkäät tilat, jotka ovat seitsemässä kerroksessa, kertovat kuinka ohrasta, vedestä ja hiivasta jalostuu tumma olut. Joka kerroksella on oma teema ja huipentuu näköalaravintolaan. Persoonallinen pääsylippu on 12 euron arvoinen läpinäkyvä akryylimökkylä, jonka sisällä on vatupassimainen olutkupla. Mökkylä annetaan pakattuna, ja kun malttaa olla avaamatta pussukkaa, sillä saa pintin huippuravintolassa. Butthead jatkoi koulutussessioitaan myös Guinnessilla ilmottautumalla täydellisen pintin tekokurssille. Lopputuloksena oli paitsi täydellinen pintti, myös päivän toinen diplomi. Yksityiskohtana mainittakoon että G:n omat valioyksilöt tekevät pintin vaahtohattuun apilakuvion, jonka kuuluu säilyä koko astian kurlaamisen ajan, aina pohjalle jäävään vaahtojämään asti. Niin myös tapahtui.
Johtopäätös: Kukaan ei ole liian vanha uudelleenkoulutukseen, eikä kurlaaminen kelloaikaa katso.
Rallatusta ja klopinaa.
Dublinissa kun ollaan, ei pubielämää voi sivuuttaa. Tarjolla on lukematon määrä paikkoja joissa peri-irkkulaiset rallit soi, ja osassa river dance -klopsutuskin kuuluu päivästä riippumatta ohjelmaan. Tunnelma on letkeää ja penkkejä kuluttavat sulassa sovussa kaikki ikäryhmät. Ikähaitarin ääripäästä esimerkkinä paikallinen Tippavaaran isäntä jonka iäksi arvioin 85-90 vuotta. Ukko innostui kävelykeppiinsä nojaten hoilottamaan hampaattomalla suullaan jonkun kansallisvärssyn, niin että baarimikotkin ulvoivat naurusta. Lopputuloksena valtavat ablodit – joko syystä että äijä lopetti tai pelkästään sympaattisuudesta. Veikkaisin jälkimmäistä. Osa pubeista on useammassa kerroksessa. Väkeä ja menoa riittää arki-iltoinakin. Hämmästyttävää kyllä, vaikka paikassa on viisi kerrosta ja väkeä arviolta 1000, vessa pysyy jonottomana.
Johtopäätös: Skandinaavinen aineenvaihdunta poikkeaa irlantilaisesta.
Anteeksi, voisitko toistaa?
Käytännön ongelmaksi Irkuissa voi tulla kummallinen puheaksentti. Vanha gaelin kieli on vielä esillä paitsi katukylteissä, myös puheessa. Osa puhuu kummallista sekamelskaa josta kouluenglannilla liikkeellä olevalla voi olla vaikea saada selvää. Empiirinen tutkimus osoitti, että ne joilla esiintyy alipurentaa leipäaukossa, puhuvat peri-irlantilaisittain.
Johtopäätös: Perinteisen aksentin vaalimiseksi Irlannin tulisi ohjata hammashuoltorahat veitsien hommaamiseen kokeille.
Viihdeshoppailu jäissä.
Elokuvafriikille Irlanti ei ole taivas. Nykyisten eurojen aikana hintavertailu on helppoa, ja ainakin DVD:n osalta Irkku on kallis maa. Eikä tarjontakaan huimaa. Kulttuuripuolella kannattaakin satsata kirjoihin ja musiikkiin. Kirjakauppoja on uskomaton määrä ja musiikkiakin on mukavasti tarjolla. Elokuviin liittyen käyntikohteena oli myös vahamuseo, mutta siellä lipunmyyjä oli ainoa vahanukkea muistuttava otus. Simpsonit ja muut Hollystarat ovat kehnoja virityksiä. Ainoa positiivinen poikkeus oli Hannibal the Kannibal.
Johtopäätös: Commitments-leffa valmistui liian aikaisin. Irkuilla on vielä pimennossa DVD:n käyttö, kun ei ole uutta omaa läpimurtoleffaa.
Lopullinen tuomio.
Dublin on ilman muuta käymisen arvoinen kaupunki. Kaikki paikat ovat kävelyetäisyydellä ja suomalaisiin törmää miellyttävän harvoin. Pohjalaiselle paikka on henkinen koti: tasamaata, mutanen joki keskellä kylää ja konstailemattomuus kukoistaa. Kasvissyöjälle kaupunki voi olla kärsimystä ja absolutistillekin Dublinin keskustasta on käytössä vain puolet. Se toinen puolisko on pelkkää pubia.
Risoiko Tokio Sir? – tarkkailija liikkeellä.
Otsikon kysymykseen heti vastaus: ei risonut. Mutta anglo-logiikan voi unohtaa, jos matkakohteena on Japani. Se mikä täällä menee myötäseen, puskee palidromina pikitukkien maassa vastaan.
Vaikka ajattelu onkin eri, ei se välttämättä ole huono asia. Päinvastoin. Aloitetaan palvelusta ja suhtautumisesta kanssaeläjiin.
Oulunsalon lentokenttä klo 06.15. Jonottomassa tiskillä laukkujen tsekkaamista koneeseen. Pieni huoli kummittelee aivokuoriaisessa meneekö veska perille, kun matkareitti konevaihtoineen on Oulu-Helsinki-Pariisi-Tokio. Menihän se, mutta kun matkustaja kyseli josko voisi vaikuttaa istumapaikkaan, varsinkin Pariisi-Tokio -lennolle, joka sentään kestää sen reilu 11 tuntia, niin ”tietokone nyt antoi tämmöisen”.
Loukkohan se paikka lopulta oli. Ainoa ajoittainen lohtu oli Air Francen L'Oréal-henkinen lentoemo. Vertailuna paluumatkalla, joka meni reittiä Tokio-Amsterdam-Helsinki-Oulu, Naritan kentällä virkailija käänsi paikkaa kysyttäessä kosketusnäytön kohti kyselijää, joka näpsäytti mukavan paikan ikkunan vierestä. Valinta kohdistui ekalle riville jossa ei ollut kuin yksi muu istuin samassa ryppäässä, ja josta pääsi penkkien editse vapaasti jaloittelemaan. Naritan päivittäisistä matkustajamääristä ei ole tietoa, mutta varmuudella se on suurempi kuin Oulunsalon kentällä.
Japanilaiset ovat tottuneet siihen, että muut on yksinkertaisesti otettava huomioon. Tilaa kun ei liiemmälti ole. Suomalainen tönkköjalka puskee ihmisruuhkassa känny korvalla, kuin pässi ruokakaukalolle: se joka on ensin missä vaan, luulee voittavansa mitä vaan. Ja samalla tulee kailotettua vaimolle nokialaiseen, ettei tämä vaan pesisi sitä lempimökkilippistä, jonka isäntä sai toissa kesänä Nesteen huoltamolta kaasupullon oston yhteydessä. Sehän menettää muotonsa.
Mitä tekee japsi? Ei käytä lippistä?
Ei, vaan tietää sen että muita junamatkustajia ei kiinnosta mökkilippiksen kunto, ja äänekäs puhe loukkaisi muiden rauhaa. Viesti kulkee tekstarina, ja änkeämistä ei tapahdu kuin metron ammattisisääntyöntäjän toimesta. Rullaportaissa jätetään oikea kaista vapaaksi mahdolliselle ohitukselle, ja roskia varten taskussa kulkee pieni instant-pussi - roskiksia kun Tokion kaupunkikuvassa ei ole. Jokainen kuljettakoon yleiset esteettiset haittansa mukanaan.
Junan ja metron isumaoikeus on priorisoitu, ja mummo saa paikkansa ilman korvatillikkaakin. Toisaalta mummollakin on molemmat kädet varattuna: toinen kännykän kannattelua ja toinen tekstiviestin näpyttelyä varten. Heti kihtisen kommunikaation jälkeen, mummo alkaa lukemaan takana sijaitsevasta etukannesta alkaen kirjaa “Zen-meditaatio kokeneelle kansalaiselle”.
Irlantilaiset ovat rumia, mutta sympaattisia. Ruokakin on kirveellä veistettyä, mutta makua ja tunnetta täynnä. Italialaiset huitoo ja heiluu, ja ruoassa on mamma miaa enemmän kuin makua. Annos huidotaan ennakkoon hyväksi, vaikka padassa kiehuu normaali 8 minuutin makaroni. Resepti kun on 200 vuotiaan mamman, joten sen on oltava hyvää. Saksalaiset tekevät suuresta pientä. Prinssinakin suoleen tungetaan 90 % sitä jäykempää laardia ja 10 % lihaa. Ilman nahkapöksyjäkin alkaa hikirauhaset tekemään eritystyötään. Ylipurennasta kärsivät ruotsalaiset eivät taas alaleuattomuuttaan pysty mitään kovaa puremaan, joten evästys on muussia alkuruoasta jälkiruokaan.
Japanilaiset. Pientä, paljon makuja ja pieninä suupaloina. Siis ruoka. Kun käytännön anglo-järjen vastaisesti koittaa tikuilla syödä ruokaa, sanelee se samalla terveellisen tavan syödä. Pieniä paloja kerrallaan jotka on aikaa pureskella hyvin. Väliin tymähtää takaraivoon wasabia nökösen mukana, niin että takatukka heilahtaa. Katupystiksellä nautittu nuudelisoppa livahtaa nielusta alas kuin itsestään, ja maut tulevat perässä kulhon kulmalta hörpätyn nesteen mukana. Ei niin mitättömän näköistä ruokaa, ettei olisi luonnetta. Japanilainen kumartaa ja tempoo temperamenttiset ipponit vastustajasta. Ja kumartaa taas.
Kiinalaisista sanotaan että ne syö pöytiä lukuun ottamatta kaikki nelijalkaiset. Yhtään koiraa ei Tokiossakaan tullut vastaan, eikä siitä sen enempää, mutta kasvikset ja kalat ainakin käytetään täysimääräisesti hyväksi. Pieni maa, vähän viljelyalaa mutta väkeä riittää, joten ekonomian on toimittava. Ja kyllähän se Fugukin olisi useimmissa maissa syrjäytetty ravinnon lähde.
Tokiossa liikkuessa on parasta olla valmis eksymään. Teillä ei ole nimiä, joten suunnistus – tai suunnistuksen kaltainen toiminta – tapahtuu maamerkkien mukaan. Hyvä apu on kompassi. Tässä tapauksessa mukana oli kaksi kompassia. Toinen oli niin halpa ettei se toiminut, ja toinen hotellilla. Karttoja oli useitakin, ja teiden varsilla jonkun verran You are here -opastetauluja. Mutta. Niiden informaatioarvo oli, että tiesin että olen täällä, kun kaikki muu on taulussa japaniksi, joten taskukartta jäi käytännössä ainoaksi oppaaksi, ja siihen merkityt maamerkit. A:sta B:hen voi olla yllättävän pitkä matka.
Periaatteena oli että taksia ei käytetä, joten jalkaa toisen eteen, ja kysymällä loput. Karttoihin on merkitty poliisikopit, ja poliisi on ystävä – tosin toisinaan hämmentävä ystävä, joka pahoittelee kumarrellen ettei osaa auttaa. Se joka näyttää minulle kumartelevan suomalaispoliisin, näytän vastalahjaksi selväpäisen näyttelijän. Mutta ei hätää. Eksyminen on oikealla asenteella mukavaa, ja se on Tokiossa myös turvallista mihin kellon aikaan tahansa. Ja aina se opastaja löytyy, kun vain muistaa jättää habituksesta pois mukacooliuden. Takelteleva japanin kielinen tervehdys, ja vastineeksi saa tautisen määrän auttamisyritystä ympärille kerääntyvän ihmisjoukon toimesta.
Kaikkinensa kyseessä on erikoisten, mutta toimivien yksityiskohtien maa. Eihän se logiikka täsmää meikäläisittäin, mutta se on omaksuttavissa. Suurena apuna on paikallisten ihmisten asenne, joka miellytti ainakin tätä matkustajaa. Milloin vain takaisin Japaniin.
Vaikka ajattelu onkin eri, ei se välttämättä ole huono asia. Päinvastoin. Aloitetaan palvelusta ja suhtautumisesta kanssaeläjiin.
Oulunsalon lentokenttä klo 06.15. Jonottomassa tiskillä laukkujen tsekkaamista koneeseen. Pieni huoli kummittelee aivokuoriaisessa meneekö veska perille, kun matkareitti konevaihtoineen on Oulu-Helsinki-Pariisi-Tokio. Menihän se, mutta kun matkustaja kyseli josko voisi vaikuttaa istumapaikkaan, varsinkin Pariisi-Tokio -lennolle, joka sentään kestää sen reilu 11 tuntia, niin ”tietokone nyt antoi tämmöisen”.
Loukkohan se paikka lopulta oli. Ainoa ajoittainen lohtu oli Air Francen L'Oréal-henkinen lentoemo. Vertailuna paluumatkalla, joka meni reittiä Tokio-Amsterdam-Helsinki-Oulu, Naritan kentällä virkailija käänsi paikkaa kysyttäessä kosketusnäytön kohti kyselijää, joka näpsäytti mukavan paikan ikkunan vierestä. Valinta kohdistui ekalle riville jossa ei ollut kuin yksi muu istuin samassa ryppäässä, ja josta pääsi penkkien editse vapaasti jaloittelemaan. Naritan päivittäisistä matkustajamääristä ei ole tietoa, mutta varmuudella se on suurempi kuin Oulunsalon kentällä.
Japanilaiset ovat tottuneet siihen, että muut on yksinkertaisesti otettava huomioon. Tilaa kun ei liiemmälti ole. Suomalainen tönkköjalka puskee ihmisruuhkassa känny korvalla, kuin pässi ruokakaukalolle: se joka on ensin missä vaan, luulee voittavansa mitä vaan. Ja samalla tulee kailotettua vaimolle nokialaiseen, ettei tämä vaan pesisi sitä lempimökkilippistä, jonka isäntä sai toissa kesänä Nesteen huoltamolta kaasupullon oston yhteydessä. Sehän menettää muotonsa.
Mitä tekee japsi? Ei käytä lippistä?
Ei, vaan tietää sen että muita junamatkustajia ei kiinnosta mökkilippiksen kunto, ja äänekäs puhe loukkaisi muiden rauhaa. Viesti kulkee tekstarina, ja änkeämistä ei tapahdu kuin metron ammattisisääntyöntäjän toimesta. Rullaportaissa jätetään oikea kaista vapaaksi mahdolliselle ohitukselle, ja roskia varten taskussa kulkee pieni instant-pussi - roskiksia kun Tokion kaupunkikuvassa ei ole. Jokainen kuljettakoon yleiset esteettiset haittansa mukanaan.
Junan ja metron isumaoikeus on priorisoitu, ja mummo saa paikkansa ilman korvatillikkaakin. Toisaalta mummollakin on molemmat kädet varattuna: toinen kännykän kannattelua ja toinen tekstiviestin näpyttelyä varten. Heti kihtisen kommunikaation jälkeen, mummo alkaa lukemaan takana sijaitsevasta etukannesta alkaen kirjaa “Zen-meditaatio kokeneelle kansalaiselle”.
Irlantilaiset ovat rumia, mutta sympaattisia. Ruokakin on kirveellä veistettyä, mutta makua ja tunnetta täynnä. Italialaiset huitoo ja heiluu, ja ruoassa on mamma miaa enemmän kuin makua. Annos huidotaan ennakkoon hyväksi, vaikka padassa kiehuu normaali 8 minuutin makaroni. Resepti kun on 200 vuotiaan mamman, joten sen on oltava hyvää. Saksalaiset tekevät suuresta pientä. Prinssinakin suoleen tungetaan 90 % sitä jäykempää laardia ja 10 % lihaa. Ilman nahkapöksyjäkin alkaa hikirauhaset tekemään eritystyötään. Ylipurennasta kärsivät ruotsalaiset eivät taas alaleuattomuuttaan pysty mitään kovaa puremaan, joten evästys on muussia alkuruoasta jälkiruokaan.
Japanilaiset. Pientä, paljon makuja ja pieninä suupaloina. Siis ruoka. Kun käytännön anglo-järjen vastaisesti koittaa tikuilla syödä ruokaa, sanelee se samalla terveellisen tavan syödä. Pieniä paloja kerrallaan jotka on aikaa pureskella hyvin. Väliin tymähtää takaraivoon wasabia nökösen mukana, niin että takatukka heilahtaa. Katupystiksellä nautittu nuudelisoppa livahtaa nielusta alas kuin itsestään, ja maut tulevat perässä kulhon kulmalta hörpätyn nesteen mukana. Ei niin mitättömän näköistä ruokaa, ettei olisi luonnetta. Japanilainen kumartaa ja tempoo temperamenttiset ipponit vastustajasta. Ja kumartaa taas.
Kiinalaisista sanotaan että ne syö pöytiä lukuun ottamatta kaikki nelijalkaiset. Yhtään koiraa ei Tokiossakaan tullut vastaan, eikä siitä sen enempää, mutta kasvikset ja kalat ainakin käytetään täysimääräisesti hyväksi. Pieni maa, vähän viljelyalaa mutta väkeä riittää, joten ekonomian on toimittava. Ja kyllähän se Fugukin olisi useimmissa maissa syrjäytetty ravinnon lähde.
Tokiossa liikkuessa on parasta olla valmis eksymään. Teillä ei ole nimiä, joten suunnistus – tai suunnistuksen kaltainen toiminta – tapahtuu maamerkkien mukaan. Hyvä apu on kompassi. Tässä tapauksessa mukana oli kaksi kompassia. Toinen oli niin halpa ettei se toiminut, ja toinen hotellilla. Karttoja oli useitakin, ja teiden varsilla jonkun verran You are here -opastetauluja. Mutta. Niiden informaatioarvo oli, että tiesin että olen täällä, kun kaikki muu on taulussa japaniksi, joten taskukartta jäi käytännössä ainoaksi oppaaksi, ja siihen merkityt maamerkit. A:sta B:hen voi olla yllättävän pitkä matka.
Periaatteena oli että taksia ei käytetä, joten jalkaa toisen eteen, ja kysymällä loput. Karttoihin on merkitty poliisikopit, ja poliisi on ystävä – tosin toisinaan hämmentävä ystävä, joka pahoittelee kumarrellen ettei osaa auttaa. Se joka näyttää minulle kumartelevan suomalaispoliisin, näytän vastalahjaksi selväpäisen näyttelijän. Mutta ei hätää. Eksyminen on oikealla asenteella mukavaa, ja se on Tokiossa myös turvallista mihin kellon aikaan tahansa. Ja aina se opastaja löytyy, kun vain muistaa jättää habituksesta pois mukacooliuden. Takelteleva japanin kielinen tervehdys, ja vastineeksi saa tautisen määrän auttamisyritystä ympärille kerääntyvän ihmisjoukon toimesta.
Kaikkinensa kyseessä on erikoisten, mutta toimivien yksityiskohtien maa. Eihän se logiikka täsmää meikäläisittäin, mutta se on omaksuttavissa. Suurena apuna on paikallisten ihmisten asenne, joka miellytti ainakin tätä matkustajaa. Milloin vain takaisin Japaniin.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Puolivuotistestamentti
On kulunut puoli vuotta siitä kun YT:n myötä vapauduin työvelvoitteista omasta tahdostani. Vapaa-aikaa on yllin kyllin, mutta jostakin syystä tästä osaa nauttia edelleen. Mitä pirua? Olen kasvatettu ja kasvanut ajatukseen, että ihmisen pitää tehdä töitä.
Alku
Toukokuun puoliväli vuonna 2010. Ouluun on tullut aikainen kesä ja lämpötila hipoo hellettä. Kävelen parturiin ja puhelin soi. Vielä viikkoa aiemmin työkaverin statuksella ollut ihminen kysyy että miten menee. Virne olisi leveämpikin, mutta korvat tulevat vastaan kun kuittaan kysymyksen – never better.
Tulevaisuudesta ei jaksa vielä huolehtia. Aurinko paistaa ja voin tehdä mitä vain, milloin vain. Palkka juoksee syyskuulle asti, joten byrokratian rattaitakaan ei tarvitse vielä häiritä.
Jälkikäteen ajateltuna toukokuun lopusta on sekava kuva. Hulabaloota, läksiäisiä, jäähyväisiä, kesäkelejä. Katkaisin kotitivolin äkkireissulla Prahaan. Se auttoi. Sillä sai etäisyyttä tapahtuneeseen, ja ajatukset pois akuutista tilanteesta.
Vielä viisi vuotta sitten olisin paheksunut itseäni holtittomasta ratkaisusta, mutta en enää. Kun kerron liikustani niille, joille asiasta tarvitsee kertoa, ovat vastaukset rohkaisevia. Tosin joidenkin kohdalla aistin todellisten ajatusten olevan jotain muuta, mutta mitäpä niistä.
Kesä
Historiallisen lämmin kesä tullaan muistamaan tilastoihmeenä, mutta henkilökohtaisesti se jää mieleen muistakin syistä erityisen hyvänä kesänä. Samalla kun tokenen alkukesästä reissuineen, virittelen uutta matkaa loppukesäksi. Keskikesän rötvään Suomessa. Jostakin syystä tälle kesälle osuu useita muuttotalkoita. Muillakin on muutostarpeita. Lidlin nokkakärryt ovat auton tavaratilassa koko kesän ajan talkoovalmiudessa. Ja ovat edelleen.
Alustavia keskusteluja myös uusista työmahdollisuuksista aukeaa, ja itulaatikossa syttyy ajatuksia kaikista mahdollisuuksista joita nykytilanne mahdollistaa. Nyt ei passaa hätiköidä, vaan puntaroida tilanteet rauhassa. Kesäkuumotus ja seuraavan matkan odottelun kutina pahenee.
Loppukesä
Jos oli keskikesä ikimuistoinen, sitä oli myös elokuu. Koko kuukausi menee käytännössä Namibian reissun tiimoilla. Tiesin että matkan jälkeen alkaa työttömän arki puskemaan päälle, joten valmistauduin ottamaan kaiken irti reissusta. Ekonomistit olisivat hyppineet volttia talousasioiden tolan vuoksi, mutta itse hypin innosta yläpystyä. Jälkikäteenkin ajateltuna tein oikein kun satsasin itseni siirtämiseen totaalisesti muihin maisemiin. Palttooseen ja aivokuoreen tarttui kokemuksia, asioita ja oppia, joiden arvoa ei saldotarkkailulla saa himmennettyä.
Syksy
Huima neljä kuukautta takana, ja arkea pukkaa. Olen oikeasti työtön. Ja työtön kohtaa byrokratian. Ja siihen ei neitsyttyötön ole tottunut. Jonotusnumerot, selitykset, selonteot, rajoitteet, vakuuttelut...noh nyt olen ainakin olemassa myös työvoimaviranomaisten mielestä. Koitan ymmärtää että järjestelmää yritetään käyttää hyväksi, ja puljaamisen ehkäisemiseksi kaikki on tarpeellista. Ja kuuleman mukaan selvisin vielä vähällä! Työtä Mollista tuskin löytyy, mutta omalla kohdalla asiointi toimii oikein hyvänä motivaattorina. Ehkä kaavakeshow onkin tehty vain työttömän aktivoimista varten?
Edellisestä reissusta on kulunut pari kuukautta ja matkakuume nousee taas. Blokkaan jopa muutaman matkaorganisaation uutiskirjeen kutkan kätkemiseksi. Mutta nuo toimenpiteet ovat hätäkakkoja, ja nyt yöpöydällä on liuta kirjaston matkakirjoja. Veronpalautuksethan tulevat joulukuun alussa Big Brotherin päättymisen aikoihin, ehkä voisin suhrata ne jouluna rajan tuolla puolen. (Herra/Rouva Työvoimaviranomainen: tämä ei ollut ilmoitus ulkomaille suuntautuvasta matkasta, vaan tämä on vain epärelistista toiveajattelua. Olen työmarkkinoiden käytettävissä ja korvausoikeudellinen katkeamattomasti kunnes löydän verokortille uuden haltijan.)
Alkutalvi
Puoli vuotta tuli vapautta täyteen marraskuun alussa. Päivät lyhenevät kohti kaamosta, ja samalla liekki työn teosta saa uutta pontta. Nyt liekki palaa vain toisessa päässä kynttilää. Jo lasketut verkot pitää tarkistaa, ja uusia virittelyjäkin pitää laittaa alulle.
Kokonaisuutena mennyt puoli vuotta on herättänyt asioita, jotka pääsivät valahtamaan taka-alalle. Leffaharrastus on virinnyt, kirjoja tulee luettua koko ajan, kirjoittelua silloin tällöin, liikuntaakin on ohjelmistossa ja ihmissuhteet ovat parantuneet. Pitäisikö työttömän tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei arki olekaan silkkaa kärsimystä? Ovatko päiväunoset syntiä? Onko yöeläin vinoon katsottava otus?
Testamentin miinuspuolelle tulee merkintä vanhojen työkaveruuksien menettämisestä, ja muutoin työn kautta mukavien ihmisten kanssa hääräämisen päättyminen. Ja totta kai talousasioita pitää tarkkailla ja tehdä valintojakin, mutta ihminen on notkea eläin joka osaa asennoitua realiteettien mukaisesti.
Mutta kohtahan on joulu, ja ehkä sen matkan voisi toteuttaa...tai siis, enhän mää mihinkään ole menossa....virallisesti.
Alku
Toukokuun puoliväli vuonna 2010. Ouluun on tullut aikainen kesä ja lämpötila hipoo hellettä. Kävelen parturiin ja puhelin soi. Vielä viikkoa aiemmin työkaverin statuksella ollut ihminen kysyy että miten menee. Virne olisi leveämpikin, mutta korvat tulevat vastaan kun kuittaan kysymyksen – never better.
Tulevaisuudesta ei jaksa vielä huolehtia. Aurinko paistaa ja voin tehdä mitä vain, milloin vain. Palkka juoksee syyskuulle asti, joten byrokratian rattaitakaan ei tarvitse vielä häiritä.
Jälkikäteen ajateltuna toukokuun lopusta on sekava kuva. Hulabaloota, läksiäisiä, jäähyväisiä, kesäkelejä. Katkaisin kotitivolin äkkireissulla Prahaan. Se auttoi. Sillä sai etäisyyttä tapahtuneeseen, ja ajatukset pois akuutista tilanteesta.
Vielä viisi vuotta sitten olisin paheksunut itseäni holtittomasta ratkaisusta, mutta en enää. Kun kerron liikustani niille, joille asiasta tarvitsee kertoa, ovat vastaukset rohkaisevia. Tosin joidenkin kohdalla aistin todellisten ajatusten olevan jotain muuta, mutta mitäpä niistä.
Kesä
Historiallisen lämmin kesä tullaan muistamaan tilastoihmeenä, mutta henkilökohtaisesti se jää mieleen muistakin syistä erityisen hyvänä kesänä. Samalla kun tokenen alkukesästä reissuineen, virittelen uutta matkaa loppukesäksi. Keskikesän rötvään Suomessa. Jostakin syystä tälle kesälle osuu useita muuttotalkoita. Muillakin on muutostarpeita. Lidlin nokkakärryt ovat auton tavaratilassa koko kesän ajan talkoovalmiudessa. Ja ovat edelleen.
Alustavia keskusteluja myös uusista työmahdollisuuksista aukeaa, ja itulaatikossa syttyy ajatuksia kaikista mahdollisuuksista joita nykytilanne mahdollistaa. Nyt ei passaa hätiköidä, vaan puntaroida tilanteet rauhassa. Kesäkuumotus ja seuraavan matkan odottelun kutina pahenee.
Loppukesä
Jos oli keskikesä ikimuistoinen, sitä oli myös elokuu. Koko kuukausi menee käytännössä Namibian reissun tiimoilla. Tiesin että matkan jälkeen alkaa työttömän arki puskemaan päälle, joten valmistauduin ottamaan kaiken irti reissusta. Ekonomistit olisivat hyppineet volttia talousasioiden tolan vuoksi, mutta itse hypin innosta yläpystyä. Jälkikäteenkin ajateltuna tein oikein kun satsasin itseni siirtämiseen totaalisesti muihin maisemiin. Palttooseen ja aivokuoreen tarttui kokemuksia, asioita ja oppia, joiden arvoa ei saldotarkkailulla saa himmennettyä.
Syksy
Huima neljä kuukautta takana, ja arkea pukkaa. Olen oikeasti työtön. Ja työtön kohtaa byrokratian. Ja siihen ei neitsyttyötön ole tottunut. Jonotusnumerot, selitykset, selonteot, rajoitteet, vakuuttelut...noh nyt olen ainakin olemassa myös työvoimaviranomaisten mielestä. Koitan ymmärtää että järjestelmää yritetään käyttää hyväksi, ja puljaamisen ehkäisemiseksi kaikki on tarpeellista. Ja kuuleman mukaan selvisin vielä vähällä! Työtä Mollista tuskin löytyy, mutta omalla kohdalla asiointi toimii oikein hyvänä motivaattorina. Ehkä kaavakeshow onkin tehty vain työttömän aktivoimista varten?
Edellisestä reissusta on kulunut pari kuukautta ja matkakuume nousee taas. Blokkaan jopa muutaman matkaorganisaation uutiskirjeen kutkan kätkemiseksi. Mutta nuo toimenpiteet ovat hätäkakkoja, ja nyt yöpöydällä on liuta kirjaston matkakirjoja. Veronpalautuksethan tulevat joulukuun alussa Big Brotherin päättymisen aikoihin, ehkä voisin suhrata ne jouluna rajan tuolla puolen. (Herra/Rouva Työvoimaviranomainen: tämä ei ollut ilmoitus ulkomaille suuntautuvasta matkasta, vaan tämä on vain epärelistista toiveajattelua. Olen työmarkkinoiden käytettävissä ja korvausoikeudellinen katkeamattomasti kunnes löydän verokortille uuden haltijan.)
Alkutalvi
Puoli vuotta tuli vapautta täyteen marraskuun alussa. Päivät lyhenevät kohti kaamosta, ja samalla liekki työn teosta saa uutta pontta. Nyt liekki palaa vain toisessa päässä kynttilää. Jo lasketut verkot pitää tarkistaa, ja uusia virittelyjäkin pitää laittaa alulle.
Kokonaisuutena mennyt puoli vuotta on herättänyt asioita, jotka pääsivät valahtamaan taka-alalle. Leffaharrastus on virinnyt, kirjoja tulee luettua koko ajan, kirjoittelua silloin tällöin, liikuntaakin on ohjelmistossa ja ihmissuhteet ovat parantuneet. Pitäisikö työttömän tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei arki olekaan silkkaa kärsimystä? Ovatko päiväunoset syntiä? Onko yöeläin vinoon katsottava otus?
Testamentin miinuspuolelle tulee merkintä vanhojen työkaveruuksien menettämisestä, ja muutoin työn kautta mukavien ihmisten kanssa hääräämisen päättyminen. Ja totta kai talousasioita pitää tarkkailla ja tehdä valintojakin, mutta ihminen on notkea eläin joka osaa asennoitua realiteettien mukaisesti.
Mutta kohtahan on joulu, ja ehkä sen matkan voisi toteuttaa...tai siis, enhän mää mihinkään ole menossa....virallisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)