Todettakoon alkuun, että jos koko kellotaulu edustaa koko maailman olemassaolon aikaa ja ihmisten aika on siitä viimeiset neljä minuuttia, niin tämä tutkimus ajoittuu kellotaulun kahteen viimeiseen sekuntiin parille viime vuosikymmenelle.
Ryhti. Insinööri saavutti evoluution huipun 90-luvun lopussa, jos ryhti on mittari. Liian lyhyiden farkkujen vyölenkeissä roikkui kännykkäkotelo ja toisella puolella kroppaa lukkorenksussa lonkalla kilahteli katu-uskottavasti julmettu nippu avaimia. Nyt avaimet ovat siirtyneet kaulanauhaan avainläpykän ja kulkukortin muodossa. Kännykkä on pienentynyt mutta siirtynyt kropassa ylöspäin Dressman-paidan rintataskuun. Näistä applikaatioista ei paljoa painoa muodostu, mutta sen verran kuitenkin että ryhti on muuttunut evoluutiomittarissa askeleen taaksepäin kumaraan. Myös käsien asento on muuttunut siten, että ne roikkuvat sivulla kämmenet taaksepäin. Kämmenet housujen saumanauhassa ovat pakkoarmeijan myötä muisto vain.
Ikävä sanoa, mutta luova on kokenut pääosin saman kohtalon. Ennen AD seisoi ainakin osan työajasta valopöydällä askartelemassa. Nyt lay out työstyy digisti samassa asennossa kuin insinöörin koodailu. Kämmenet sentään heiluvat vielä torson sivulla ryhdikkäästi peukalot eteenpäin. Tuotanto-AD:n kohtalo on paljon parempi, koska hän istuu tai seisoo kun AD niin sanoo. Copystä ei kannata tässä yhteydessä puhua mitään, koska hän kuitenkin kiistää kaiken ja tietää mielestään paremman teorian. Vaikkei tiedäkään.
Habitus. Insinööri oli ennen luomakunnan kruunu. Nyt vain klaava. Rennonletkeyttä tavoittelevan inssin kesäpaidassa luki ennen ”Connecting people” ja nyt paidanomistaja julistaa matalasuhdanneangstiaan jonku halpacopyn sloganilla ”Go hack yourself.” AD on tietenkin Superman, ja sen hän myös julisti lyhythihaisessa t-paidassaan. Sama Superman-logo on edelleen voimissaan, mutta nyt t-paidan hihat ovat pitkät. Ennen nais-AD:llä oli päällä mustaa ja niin on edelleen. Koristelu löytyy nahkasta tatuoinnin muodossa. Tosin mustana sekin. Katu-uskottavuusbarometri on AD:llä siis vakio sukupuolesta huolimatta. Copystä ei kannata tässä yhteydessä puhua mitään, koska hän kuitenkin kiistää kaiken ja tietää mielestään paremman teorian. Vaikkei tiedäkään.
Iskussa. Aikaa ennen IT-kuplaa miesinsinööri pokasi mimmejä baarista kyselemällä haluaako hän pidellä hänen Ferrarin avaimia. Ei halunnut. Parin tahi kolmen menestyksekkään yön ja kahden vuosikymmenen jälkeen insinööri kyselee, että haluaako hän pidellä hänen kakkosautonsa avaimia koska Ferrarin ei uskalla. Ei halunnut. Tiedossa oli että Ferrari oli ollut myynnissä vuodesta -97 saakka, ja se oli rääkätty päreiksi kiitos 90-luvun lopun uusien suojatiekorokkeiden. Eikä niitä osamaksujaan oltu maksettu. Poks, kupla puhki. Luova ei ole koskaan pokaillut. Häntä pokaillaan. Sukupuolesta riippumatta. Tulevaisuus. Pahoin pelkään että insinöörin ja luovan tulevaisuus on samalla janalla. Paitojen julistama angsti ja luovan tatuoinnit edustavat samaa maata. Pokailuvastuu on insinöörillä ja luova vastaa ”ynf”, joka vetoaa tulkittavuudessaan insinöörin totuuden peittelyyn. Etukumaruuden kehitys ajaa molemmat lahkot takaisin metsään – ei kiivetäkseen jälleen puuhun, vaan kerätäkseen yhä roikkuvimmilla käsillään marjoja ja sieniä. Varsinkin sieniä.
Huomasin kesän alussa että kotona käyttämättömänä makaavat potut (lat. Solanum tuberosum) olivat alkaneet itää. Samaan aikaan Sohvaperunat ry:n hengessä sohvalla itsekin lojuessani, livahti mieleen että maahanhan nuo on saatava. Kun vielä taajamakyltin tuolla puolen on sopiva multa-aluekin tarkoitusta varten. Suotuisan landladyn luvalla uuden lajikkeen kasvatus alkoi 1.7. 2011. Näistä tulisi – ei mitään kesän alun trendipelleilyä eli varhaispottuja vaan – tunteella kasvatettuja myöhäisperunoita.
Itupuoli ylöspäin ettei kasva väärään suuntaan.
Oikeaa lannoitetta scheissen puhumisen sijaan.
S-marketin pussi kouraan, kuokka toiseen ja tanakkaa iskua peltoon – ja itupottujen taiten asettelu vakoon. Potut auringolta piiloon ja kasvinviljelyn sielunveljien luo Amsterdamiin lomareissulle. Levätköön itupottu kotimaassa rauhassa ja tehköön ainoan palveluksensa ihmiskunnalle.
Kaksi viikkoa oli kulunut istutuksesta ja malttamaton tarkkailu tuotti vihdoin tulosta. Pottu on pinnalla 14.7. Tähän saakka kasvun kannustukseen oli käytetty vain scheiban puhumista, nyt oli aika ripotella oikeaa lannoitetta kasvun vahvistamiseksi.
Mutta mikä nimi selkeästi uudelle lajikkeelle joka oli itänyt
kerrostalon keittiössä, kasvatettu scheibbelia puhumalla ja joutunut
viimeiselle matkalleen marketin muovipussissa? Ratkaisu syntyi
elokuvista, tietenkin. Töösästä tuuttasi luukut levällään Paholaisen
asianajaja eli Mökä-äijä himself. Al Pacino. Se olkoon pottulajikkeen
nimi. Finaalivaiheessa tosin Karl Malden oli myös vakava vaihtoehto,
mutta kunnioitus jo edesmennyttä näyttelijää kohtaan ratkaisi asian.
Mökä-äijän tulppa.
Karl Malden
Kuukausi mennyt ja potun maanpäällistä elämää koristaa kukka. Muutama motivoiva sananen ja kuva todisteeksi. Kesä oli ollut lämmin, ja kun sadetta oli tullut sitä oli tullut kerralla saaveittain. Mitenkähän Al Pacinon laatu?
”Kukkiihan se perunakin”, sanoi appi kun poika miniän näytille raahasi.
Splendid!
Syyskuun alkua pukkaa ja potunvarret olivat kuihtuneet säälittäviksi rihmoiksi, jotka hädin tuskin pysyvät pystyssä. Hätä alkaa olla kädessä. Mätäneekö sato, varsinkin kun sadetta tulee harvasepäivä? Milloin Al Pacinot voi nostaa päivän valoon?
9.9.2011 se tapahtuu. 71 päivää sitten pitelin kuokkaa ja asettelin ituiset kasvikset maahan. Nyt oli aika tarttua ikiaikaiseen työvälineeseen uudelleen, ja katsoa mitä maa pitää sisällään. Satanut vesi oli piiskannut maan tiiviiksi tantereeksi ja kuokkaan piti antaa vauhtia jotta maata pystyi penkomaan. Työ oli kuitenkin tehtävä varoen, ettei yksikään Al Pacino vahingoitu. Jo mätänevästä potun varresta kiinni ja kiskaisu. Hoplaa! Sohvaperunaation tulos on kourassa. Multasena, mutta kuitenkin. Pottu. Mahtava, iso pottu. Maaomena. Al Pacino. Ja lisää. Jokaisesta varresta putkahtelee laatua.
Sato laariin ja pimeään odottamaan prosessin huipentumaa. Syömistä. Perunasalattia uutena vuotena, leffan painikkeeksi omatekosia lastuja, valkosipuliperunoita, ranskalaisia perunoita – nämä perunat ansaitsevat nauttimisen, ei vain tylysti keitettynä, vaan sohvaperunoimisen oikeassa muodossa. Rasvaisen livakkaasti nautittuna. Lisäkkeenään nakkeja, A-luokan makkaroita, puolivalmistelihapullia, olutta, muussatessa voisilmiä kaksin kappalein, voissa paistettuna kiiltävän säihkyviksi... Sohvaperuna on kasvissyöjä.
Amsterdam sai minut kateelliseksi. Valtion holhous on ohutta ja se näkyy ihmisissä. Poikkeuksena toimivuudesta ovat lentoaseman vessa ja rautatieaseman tavaransäilytys.
Assat.
Aloitetaan retken ainoista pulssipaikoista. Rautatie- ja lentoasemasta.
Koska asuntolaivan huoneisto oli luovutettava klo 11, mutta lento Suomeen lähti vasta klo 19.55, oli matkatavaroista päästävä päiväksi eroon. Siispä rautatieaseman säilytystä kohti, koska illalla keskustan ja lentoaseman välinen matkakin tehtäisiin junalla (4.20 €/yhteen suuntaan). Kun matkatavarasäilytys oli löytynyt asemalta, olivat lähes kaikki lokerot varattuina ja käytävillä ryhmäkaaoksen kruunaamattomia ruhtinaita, japanilaisia laskemattoman paljon.
Rautatieaseman tavaralokerot from hell ilman japseja.
Lokeron lukituslogiikka on jotain uskomatonta. Työnnä laukku luukkuun, lojautat luukun oven kiinni ja kiireellä näppäilemään raha-automaatin näköistä härveliä. Maksuautomaatti tunnistaa juuri suljetun oven ja kohdistaa maksun siihen. Mutta jos paikalla onkin puoli Tokiota räpeltämässä ovia auki ja kiinni, on härmäläinen voimasana lähellä. Jos homma alkaa menemään omille nilkoille, niin omaa tavaraa sulkevan luukun ovi pompsahtaa kotvan kuluttua auki automatic. Omalla kohdalla maksoin jonkun japsin tavarasäiltyksen enste ja sitten omani. Dōzo.
Päivän laahustamisen ja matkatavaran säilytysloton jälkeen odotti Amsterdamin lentoasema Schiphol. Vilkas ja hyvät palvelut omaava asema oli lähtöpäivän keidas. WC:tkin kiiltävät puhtauttaan ja ovat automatisoituja – liiaksikin.
Vessan omaan kammioon istumaan ja Angry Birds kännystä ajanvietteeksi. Äänettömänä kuitenkin ettei naapurikopissa ihmetellä viserryksiä. Kesken varpustelun pönttö aloitti automaattihuuhtelun. Siinä tuli matkalaiselle kylmä kuuro kohti Etu- kuin Takatöölöä. Siis KYLMÄ. Saatanallinen keksintö. Japaniassa antoi autopöntöt sentään mahdollisuuden itsesäätelyyn. Ole rotuveli/-siskoni siis nopea Schipholissa.
Asunto laivassa.
Amsterdamin matkan juttu oli majoitus asuntolaivassa. Etukäteen aiheesta ei paljon löytynyt käyttäjäkokemuksia, joten homma meni entiseen malliin ilman verkon luomaa etukäteistietoa. Valinta osui nappiin.
Houseboat Piano (ja Forte)
Normihotelliin verrattuna tilaa on paljon, ikkunoita saa auki ja tässä tapauksessa tekninen kalustus oli viimeisintä huutoa ja kylppäri tähtiluokkaa. Asuntolaivassa on tietysti myös oma sisäänkäynti.
Amsterdamissa on tarjolla houseboateja kanavat väärällään. Kohdalle sattui huhtikuussa valmistunut huoneisto ja sijainti kävelymatkan päässä keskustasta - ja kaikesta muustakin. Sijainti pääkanavan varrella toi mukanaan ohi lipuvia veneitä ja läheisen tien ääniä, mutta varsinkaan vesiliikenne ei häirinnyt. Päinvastoin. Porukat moikkailevat ohi mennessään ja asuntolaiva ei reagoi niiden
Pianon kylppäri
aiheuttamiin laineisiin keinumisella tai laituria vasten kolisemisella. Ja jos sorsat, haikarat ja nokikanta miellyttävät osta läheisestä kaupasta ylimääräistä känttyä fogeleille.
Sivukanavien varrella sijaitsevassa botskissa auto-ja vesiliikenteen pystyy eliminoimaan lähes totaalisesti pois. Houseboat Piano löytyi osoitteesta: http://www.amsterdam-houseboat.com/
Hotelleja löytyy edullisemmin kuin asuntolaivoja, mutta suosittelen varauksettomasti tätä majoitusmuotoa. Viisi yötä maksoi 900 euroa.
Asuntolaivan varauksen kanssa kantsii olla hyvissä ajoin liikkeellä koska esim. Piano on tällä hetkellä varattuna jouluun saakka. Omalla kohdalla löytyi kuitenkin sopiva rako reilun kuukauden varoitusajalla.
Syöntinen Amsterdam.
Yksi Amsterdamin odotettavista asioita on ruoka. Kaupunki on sulatusuuni johon on pakkautunut kokoonsa nähden väkeä ympärimaailmaa todella paljon. Tämä näkyy myös ravintolatarjonnassa. Kaupunki sinällään tuli nähtyä vajaassa viikossa aika hyvinkin, mutta ruoka ja rento meininki voisi ajaa uudelleenkin paikkakunnalle - jos matkailuperiaatteisiin kuuluisi mennä kahdesti samaan kaupunkiin.
Ehdoton ruokailun ykköspaikka löytyi heti retken aluksi. Arfikkalaisravintola Semhar on pieni kulmaputiikki ja nököttää sivussa toimintojen keskipisteestä, mutta ruoka on taivaallista. Tai ainakin annos nimeltään African Surprise. Aika ärtsy pläjäys on kyseessä, mutta makua löytyy tulisuuden lisäksi. Kokki kantaa isokokoisen mystisen myssyn alla iso lautasen pöydälle. Lautasella on kasoja erilaista ruokaa ja reunoilla lojuu enjera-lättyjä joista revitään palasia, joilla puolestaan napataan liha- ja kasviskasoista nököjä kohti kyselyaukkoa. Eli kyseessä on sormiruokaa, paitsi että sormia suojaa lätynriekale. (http://www.semhar.nl/)
Semhar & African Surprise
Hollantilainen ruoka on puolestaan maalaismaista ja konstailematonta. Hapankaali on omittu Hollantiin lähes kansallisruoaksi ja sitä tarjoillaan eri muodoissa. Kokeilulaariin karttui Ravintola Moeder’s:in versio jossa pääruoassa hapankaali on veivattu pottumuussin sekaan. Ohessa oli kookas lihapulla, paistettua pekonia ja makkaraa. Äijäruokaa! Ja hyvää. (http://www.moeders.com/)
Amsterdamissa on myös liuta indonesialaisia, italialaisia, thaikku, kiinalaisia ja muita etnisiä ravintoloita. Yhtään pettymystä ei matka aikana tullut.
Sen sijaan öölitarjonta on suht’ yksipuoleista. Paikallista Heinekenia tarjotaan joka putiikissa.
Ravintola Moeder's & alkuruoka
Ja joitain muita merkkejä, mutta statistin roolissa.
Kade.
Amsterdam tunnetaan vapaamielisyydestään. On punaista lyhtyä ja ruohoa. Ottamatta kantaa noihin mainittuihin asioihin, tärkeämpi juttu on miten vapaus näkyy ihmisissä. Relaus näkyy ja kuuluu, mutta ei örvellyksenä ja brittimäisenä ääliö-öykkäröintinä. Porukat ajalee veneillään pitkin kanavia pikinikkimeiningillä grillien ja oheishyödykkeiden kanssa. Tasakaasupyöräilijät suihkivat kaupungilla ilman kypärää, ravintolan terassi tuntuu ylettyvän niin pitkälle kuin väkeä riittää, perhe ylläpitää raflaa koulukossista koiraan ja mummoon saakka – mahtaa suomalaisella viranomaisnutturapäällä olla karvanlähtö lähellä tätä menoa katsellessa. Että olen kade tälle kansalaiselle vastuun antavasta meiningistä. Härmässä kun päättäjät ajattelevat edelleen että kieltämällä asiat paranevat. Sori. Nyt meni politikoinniksi, mutta täällähän kohta Suosikki painaa Soini-Räsäsiä seinäjulisteeksi. Onnea Suomi, nyt saat kaksi kahjoa yhden hinnalla.
Summa.
Amsterdam on design-kaupunki, se on antiumpimielinen, autoja siellä ei juurikaan tarvitse väistellä mutta pyöriä kylläkin, se on hyväntuulinen, siellä hyväksytään, Amsterdamin korkein kohta on 2 m meren pinnan yläpuolella, talot ovat vinoja, ja ahdaskin se on. Kaikkea ei voi saada mutta mitä rantasuolta voisi vaatia lisää?
Täytyy sanoa, että nyt lahje on kettingin välissä. Ja pahasti. Syynä Oulun johto ja kaikenmaailman tietäjät. Kauanko pitää asiaa paukuttaa, että tässä kaupungissa on omaakin osaamista? Luovilla aloillakin.
Eläkeläinen tuli taloon ja nosti haloon.
Voi jumalan pyssyt. Ouluun piti roudata ukko maan ääristä kertomaan mikä Oulussa mättää. Muutenhan täällä ei asioita uskota, ellei arvostelija tule tullista. Miten voi olla mahdollista että Oulun päättäjärevohka ei pysty näkemään asioita itse, tai kuulemaan samalla rannalta huudettuja kannanottoja? Nehän reissaakin meidän rahoilla pitkin maailmaa. Ehdotukseni on, että seuraavan reissun kohdalla kaupunginjohto joutuu itse ottamaan selvää kohteesta ja varaamaan itse matkat. Näin tuolle silmälappuiselle joukkiolle aukeaisi maailma, jossa matkailijat arvottavat kohteita suorilla palautteilla, pisteyttävät hotelleja, kertovat millainen kohdekaupunki käytännössä on. Jos sihteeri on vielä sattunut tuomaan samalle aamulle sopivat pullakahvit ja päivä on hyvä, hoksaa johtaja tsekata samasta palvelusta tietoa mitä Oulusta sanotaan. Miten ulkopuolinen näkee Oulun? Mitä hän täällä arvostaa? Ja tämä kaikki ulkomaalaisen sanomana! Ilmaiseksi. Asian helpottamiseksi tässä yksi suora linkki: http://www.tripadvisor.com/AllReviews-g189929-or3-Oulu.html#REVIEWS
Mitä meillä on?
Meillä on hiljaisuutta. Okei. Se on ihan hyvä jos tykkää. Sitten meillä on pari hyvää ravintolaa, joista Indian Cuisine ja Pannu on mainittava erikseen. Loistavaa! Ja yllätys yllätys, meillä on palautteiden perusteella hieno luonto ja mukavat ihmiset. Lisäksi meillä on kaupungin toiminnasta huolimatta sitkeiden sissien tapahtumia, kuten Ilmakitaran soiton MM. Jonka idealla kaupunki pokkasi jotain PR-tempauspalkintoja, ja poseerasi mediassa kunniakirjan kanssa ihan pokkana. Siis omien oululaisten keksimällä idealla. Olisikohan nyt asia väännetty rautalangasta, että luovuutta löytyy. Mutta vain yrittäjien toimesta ja riskillä. Kaupungin suurin huoli tuntuu olevan, että joku voi tehdä rahaa heidän tukemalla toiminnalla.
Mitä meillä ei ole?
Guru tuli ja sanoi että käyttäjät ja sisältö ratkaisee. Vierailija hakee positiivisia fiiliksiä. Okei, varmaan Charles Landryn raportissa on paljon muutakin – arvokastakin. Mutta eikö nuo asiat ole päivänselviä! Eiffeliä meillä ei ole, kelloa ei pystytä siirtämään taaksepäin puu-Oulun saamiseksi takaisin, joten on touhuttava nyky eväillä.
Miksi katuja ei herätetä henkiin? Miksi Oulun Sinfonia makaa poterossaan koko kesän? Miksei se esim. tule pitämään kesäpäivinä ex-tempore -konsertteja ulos torille? Se ei varmaan ainakaan haittaisi elitistisen mielikuvan karistelussa, ja sekin poppoo saisi mahdollisesti seuraavalle kaudelle jonkun uuden sisäkuuntelijan.
Yksinkertaisesti sanottuna meillä ei ole lupaa olla luova ja kehitellä ideoita. Henkinen tulppa löytyy keskellä kaupunkia olevasta isosta rakennuksesta.
Onneksi on sisua.
Toistoa tämä on, mutta onneksi meillä on sinnikkäitä yrittäjiä. Rauhalan patio on heräämässä tapahtumineen henkiin, rokki soi tulevina kuukausina kitaran kanssa ja ilman, Huutajat -leffa lähtee levitykseen kymmeniin maihin.
Turistimassoja ei näilläkään Ouluun houkutella, mutta pääasia on sähinä ja touhu. Sisältö. Pienistä asioista syntyy kokonaisuus, jolla ei ole mitään tekemistä onko Rotuaarin tiepohja lämmitetty vai ei, tai sillä että torille pykättävä elämysten talo näyttää havainnekuvissa hienolta.
Pinnan alla kuplii.
Kuten edellä on mainittu, hyviäkin asioita on. Toivoa nostaa sekin, että erilaisia luovia viritelmiä on olemassa. Mutta edelleenkin tuntuu siltä, että kaikki suuret ja rohkeutta vaativat päätökset karahtavat ensimmäiseen vastalauseeseen. Ja luovien alojen ihmisiin ei edelleenkään uskota, ennen kuin joku muualta sanoo että tämä on hyvä. Ehdotukseni on että sama linja jatkuisi myös johtajien kovien pakettien valinnoissa. Gurun mahtavan mahtava vertaus pohjana: Nokialaiset kaseikkoon ja iPhonet tilalle. Koska johtajille puhuu vain teot ja konkretia eli rautalanka, he tulisivat huomaamaan puhelimien välisen eron käyttäjän näkökulmasta. Minä en tätä sanonut, vaan Guru. Se on silloin tosi.
Tulipa mieleen pyöritellä aihetta dokumenteistä tai fiktioelokuvista jotka pohjatuvat tositapahtumiin. Ulvilan surma on viimeisin tiedotettu aihe joka on saanut porukat rasvaamaan klaffeja.
Ulvilan surma
Paljon mediatilaa vallannut henkirikos Ulvilassa tapahtui 1. joulukuuta 2006. Siitä lähtien tapausta on tutkittu, ja nyt keväällä 2011 oikeusprosessi on edelleen kesken. Syytettynä oleva Anneli Auer ensin kiisti, sitten myönsi ja kakun koristeeksi kiisti vielä kertaalleen. Raastuvasta saatu elinkautinen on tällä hetkellä päällä, mutta muut oikeusasteet jatkavat käsittelyä.
Aika hevonmoinen soppa siis. Ei ole ihme että dokumentaristit kiinnostuivat. Tässä tapauksessa 4th wall production ja Pekka Lehto. Dokumentin hypetyksen kannalta nyt oli oikea aika tulla ulos tiedotteen kanssa. Tapaus valtaa edelleen mediaa, kun asian tiimoilta kokoonnutaan saleihin. Tekijät tietenkin nostavat myös ihan tarkoituksella aiheen kärjeksi poliisin toiminnan tarkkailun: - Rakennamme surmatalon lavasteena ja katsomme tapahtumien kulkua myös ylhäältä päin. Katsomme kaikki näkökulmat, Lehto kertoo Vaasan oikeustalolla.
Kansainvälisestikin kiinnostusta herättäneessä dokumentissa tarkastellaan kriittisesti myös poliisin toimintaa. Poliisit tekivät rikostutkinnan alkuvaiheessa virheitä, joita on enää tutkinnan myöhemmässä vaiheessa mahdoton korjata.
- Siellä on mielestäni ihan mielettömiä ongelmia.
Syyttömyyttään oikeudessa vakuuttava Anneli Auer on suhtautunut myönteisesti dokumentin tekoon. Hän on antanut tuotantotiimille haastattelun dokumenttia varten. (mtv3.fi)
Hätäpuhelu-nimisen dokumentin kestoksi arvioidaan pari tuntia, ja ensiesityksen pitäisi tapahtua keväällä 2012.
Itseäni arveluttaa nämä yksityishenkilöihin perustuvat tragediadokumentit. Kyse ei ole kansallisesti tai kansainvälisesti millään lailla merkittävä asia. Ainoat joille tällä tapahtumalla on merkitystä, ovat surmatun omaiset ja syytetty lähipiireineen. Miksi asian tiimoilta kiirastulessa kärventyvien ihmisten alla kytevää tulta pitää lietsoa lisää ja pitkittää? Ja tässä kohtaa sympatiat pompsahtaa surmatun omaisten puoleen. Totuushan ei kuitenkaan tule dokumentista vaan oikeussalissa – tulevan dokumentin sisällöstä tai näkökulmasta riippumatta.
Japani ja tsunami
Sendain maanjäristys tapahtui 11.3.2011. Rytkäyksen seurauksena oli tsunami joka vaurioitti Fukushiman ydinvoimalaa.
Ei tarvitse olla suuri ennustaja kun kirjoitan että dokumenttejä ja näyteltyjä elokuvia odotellessa.
Näkökulmia tuleville filmeille riittää yllin kyllin sankaritarinoista yleiseen sekasortoon. Maa joka on ohjeistettu kuin suomalaisen alokkaan vaatekaappi, onkin yhtäkkiä kaikkea muuta kuin raiteillaan. Maa jossa työmuurahainen saa metrosta lapun työnantajalleen jos maanalainen on myöhästynyt puolitoista minuuttia aikataulusta. Japanin rannikko on täydellinen vastakohta sille miltä paikka normaalisti näyttää ja on. Voisi kuvitella että filmimaakareille riittää jin-jangia jutun juureksi. Eikä kovin kaukana ole näkökulma ydinvoimaloiden turvallisuudestakaan...
Obama vs. Osama
No niin, ja sitten viimeisin maailmanlaajuinen näytös. Osama bin Ladenin löytyminen ja listiminen. Sen kummemmin ottamatta kantaa politiikkaan, jenkit käyttivät täysimääräisesti hyväkseen tapauksen.
Uutisoinnista tuli mieleen Jack Bauer. Jehut katselemassa screeniltä livenä mitä 40 minuuttia kestäneessä operaatiossa toisella puolella maapalloa tapahtuu, uhrin DNA-näyte, bin Ladenin välitön hautaus mereen... Voi jehna, että elokuvaa pukkaa.
Voipi olla että Jack Bauer tekee vielä yhden palveluksen isänmaalleen ja koko maailmalle. Dokumentteja varten Obama ja hyökkäyksen toteuttanut Navy Seal-ryhmä tietenkin ”vuotavat” sopivasti todellista filminpätkää ärsykkeeksi ja pohjiksi. Ja mitä aikataulutukseen tulee, 2013 voisi olla sopiva aika Obaman seuraavaa presidenttikautta ajatellen. Eikä 30 tappouhkausta päivässä saavan Nobelin rauhanpalkintokaan ole kaukana. Yksihän on jo plakkarissa.
Jack
Osama
Presidentti Barack Obaman mukaan yksikään yhdysvaltalainen ei kuollut tai haavoittunut tehtävän aikana. Tulitaistelussa kuoli kolme miestä, joista yksi oli bin Ladenin poika. Yhdysvallat ei kertonut pojan nimeä. Lisäksi yksi nainen sai surmansa ja kaksi haavoittui. Surmansa saanutta naista käytettiin amerikkalaislähteiden mukaan ihmiskilpenä. Operaatiossa ei otettu vankeja. (Yle.fi)
Elokuvan käsikirjoitukselle on jo siis olemassa peruskivi by Barack Obama. Tuotanto on selkeästi Jerry Bruckheimerin kauraa ja ohjaajana toimii ilman muuta Ridley Scott.
Ennen kuin alat lukemaan tätä, käy pössäyttämässä kiuas lämpenemään.
No niin.
Nyt kun olet takaisin tietokoneen ääressä ja muut kanssaeläjäsi luulevat sinun tekevän töitä, voit uppoutua tärkeään asiaan itsesi kannalta. Saunaan.
Olkoon saunasi sähköinen tai puinen, ei laadulla ole väliä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole friikkeillä savusaunan tai pikasaunan puolesta, vaan kunnioittaa saunarauhaa.
Kansalaisoikeus.
Saunassa käynti pitäisi olla kansalaisoikeus kuten koulussa käynti tai veronmaksu. Saunalle pitäisi julistaa oma juhlapäivänsä jolloin kaikki me perisuomalaiset – ja miksei myös muutkin paitsi ruotsalaiset ja turkulaiset - tohauttaisimme saunan lämpenemään. Miksikö?
Pasilalaista Rauno Repomiestä mukaellen: JUMALAUTA! Ei voi ihmispolo mieltänsä yhtä herkäksi ajatuksille ja innovaatioille saada missään kuin saunassa. Siellä mieli rientää kuin ukkometso keväisillä hangilla, vailla tietoa syksyisen metsästäjän ristikkotähtäimestä ja ajatusten alasampujasta. Siellä on hyvä näkymättömissä keekoilla ajatusten tasoilla. Korkeilla tasoilla voi ajatukset lennellä ja parannella saunojan huomista.
Siksi.
Häirikkö (vas.)
Oikeuden puolesta.
Oikean moodin saamiseen ei muita saunaan mahdu. Eli olit parisuhteessa, perheellinen tai molempia, peräkammarin poika mummonkääntövelvollisuuksineen - nyt on aika ottaa komento ja ajankäyttö omiin käsiin. Sinulla pitää olla mahdollisuus saunoa yksin! Muuten ei ajatus luista. Pystyt säätelemään kiukaalle loiskauttelemat veden määrät, lojumaan lahnana lautaille tai vaikka puristelemaan salaa finnejäsi jos siltä tuntuu. Sauna on oltava yksin sinun. Ainakin joskus. Mieluiten usein joskus. Tärkeintä on kuitenkin on, että pakottamatta mihinkään fundeeraat. Etukäteen ei tarvitse miettiä aiheita. Ne tulevat itsestään. Usko pois. Yllätyt itsekin miten itulaarista löytyykin juoksua, kun annat vesihöyryn möyhentää yksinäisnuppiasi.
Ei näin!
Täyttymys.
Suosittelen saunatäyttymyksen kruunaamista ns. shokkihoidolla. Se tarkoittaa ulkoilua löylysessioiden välillä ulkona. Jos pihamaata sattuu olemaan, niin mikäs estää pyörähtämässä hangessakin, mutta krs-talossakin homma onnaa käymällä parvekkeella. Yksin. Ja riippumatta kelistä. Mitä kovempi pakkanen sen täyttymyksellisempi kokemus on, ja kuuppa koverampi uusille mietteille.
Lisäksi. Itse olen elävä todiste flunssan ennakkokarkoituksesta shokkihoidolla. Edellinen kuumeilu tapahtui parikymmnetä vuotta sitten opiskeluaikana. Mutta silloin ei ollutkaan saunaa ennakoimassa tilannetta. Kuumalla ilmalla puolestaan saunominen viilentää, kun höyrypyhätössä on kuumempi kuin ympäristössä.
Raivaa siis tilaa omalle hetkelle saunassa, vaikka millainen tivoli ympärillä muutoin olisi. Se on kansalaisoikeus. Nyt voit mennä saunaan.
Taannoin katsoin, ja ennen kaikkea kuuntelin, kun Hjallis Harkimo haastatteli Paavo Väyrystä. Silloin kavahdin ja havahduin kauheaan kohtalooni.
Kohtalo
Paavolla on perimä kohdallaan. Paavo kertoi Hjallikselle että hänen isänsä täytti 101 vuotta 11.1.2011. Sitkeä tapaus siis. Ja niin tapahtui kavahdukseni.
Mikäli suomalaisen miehen keskimääräisen eliniän odotteeseen on luottamista, on erittäin todennäköistä että rillejä kannattavista urkupilleistäni toinenkin alkaa pukkaamaan kylmää ilmaa ennen superperimä-Paavoa. Näin ollen tulen siis seuranneeksi Paavon elämää koko oman aikuiselämäni. Joku tietenkin voisi väittää että elämäni ei ole ollut, eikä tule olemaan kovin jännittävää, jos koko elinkaaren kliimaksi on Paavon seikkailujen seuraaminen. Kliimakseja tai ei, mutta ajateltavaa ja muistopaaluja Paavon edesottamukset aiheuttavat.
Pieleen mennyt kirous
En enää muista mistä vaaleista oli kyse, mutta Ilta-Sanomien lööpit huusivat että edesmennyt nimikaimani tekee Paavon vaalivideon. Näitä A3-kokoisia lööppipapereita ilmestyi silmieni eteen silloisten kavereiden toimesta. (Nykyiset kaverit eivät sitä tekisi.)
Sattumoisin omistin nöössinä luokkaretkellä Keminmaasta ostetun guttaperkkaisen saamelaisukkonuken. (Muu-suomalaisille tiedoksi että Oulusta tehtiin ala-asteella joka kevät retki Haaparantaan, ja tullessa ihmeteltiin Keminmaassa Pyhän Mikaelin kirkon lattian alle haudatun Nikolaus Rungiuksen muumiota. Joka pitää Keminmaan vanhimmat asukkaat Top ten -tilaston kärkeä Väyrysen suvusta huolimatta.)
Mutta takaisin Paavoon. Odotin täysikuuta, nappasin guttaperkkan, neuloja ja lööpit, ja marssin saunalle. Poltin lööppipaperit samalla kun piikitin täysikuun valossa saamelaisukkoa neuloilla. Seuraavana päivänä lööpit väittivät Paavon nipistelleen lentoemäntiä. Minkä Paavo kiisti. Mutta Paavo sai julkisuutta. Minkä valtaa hän ei ole koskaan kiistänyt. Mutta tappion hetkellä nimennyt median peliksi.
Omasta puolestani pahoittelen Suomen kansalta amatöörimäistä kirousyritystäni, ja pyydän lentoemänniltä anteeksi aiheuttamaani Paavo-häväistystä.
Homer ja Paavo
Ikiaikainen suosikkini Homer Simpson on fiktiivinen hahmo, joka selviytyy kaikista tilanteista onnella ja – niih noh – vajaavaisen mutta hyväntahtoisen aivotoiminnan ansiosta. Homerin toiminnassa ei ole minkäänmoista logiikkaa.
Selviytymisen ja logiikan suhteen Paavossa on paljolti samaa. EU-jäsenyyden hakemista hän ensin puolsi. Sitten kun jäsenyysehdot selvisivät, hän vastusti sitä. Ja, hei hulinaa. Kohta Paavo oli europarlamentaarikko, vaikka samaan aikaan hän oli kahdesti kotimaisen eduskunnan vaaliehdokkaana ja valittuna. Jättäen kuitenkin yhä uudelleen uskollisuuttaan vannoneet äänestäjänsä lähtemällä Brysseliin.
Paavo logiikassa on jotain niin omaperäistä, että seuraavan siirron oikein ennustavan kannattaisi laittaa vain yksi lottorivi seuraavana lauantaina – se voittaa varmasti.
Osoitankin tässä Paistinkääntäjien Veljeskunnan (Confrérie de la Chaîne des Rôtisseurs) innoittamana Paavolle Takinkääntäjien Veljeskunnan (Confrérie de la Chaîne des Vestes) henkiset käädyt. Onnittelut.
Paavo ja Joulupukki
Mutta se joka ajattelee että kritisoin Paavoa, on väärässä. Eihän torppaan astelevaa Joulupukkiakaan voi kurmottaa siitä että sillä on tekoparta. Asia vain hyväksytään, ja sille hymähdellään myöhemmin aattoiltana. Eikä Pukkia voi moittiakaan, jos antamansa lahjat menevät väärille henkilöille. Vastuu on saajalla siinä mielessä että ”ole tyytyväinen että sait edes jotain”. Hyvä tuo Joulupukki, vaikka kellarintekijä Läyliäisistä saakin Xboxin. Vaikka vatupassia vaille olikin. Ja se sille oli luvattu.
Ei se matka, vaan päämäärä.
Paavo for ever
En voi kuin kunnioittaa Paavo Väyrystä. Epäsuomalaisesti hänellä on itsevarmuutta ja -kunnioitusta vaikka jaettavaksi saakka. Mutta Paavopa ei jaa. Hän pitää kaiken itsellään. Viimeisimmin hän itsevarmasti ilmoitti että hänestä tulee Suomen seuraava kuningas. Siis kuningas. Sillä Suomi muuttuu monarkiaksi Paavon ilmoituksella, mikäli hän voittaa vähemmän komiamman tittelin eli hänestä tulee presidentti. Tämä ilmoitus ottaa presidenttiys (myöh. monarkki) haltuun, yllätti tod.näk. kaikki paitsi seuraavaksi 200 vuotta täyttävän isä-Eemelin.
Mutta ei se haittaa. Muutto tutulle paikkakunnalle Haaparannalle ja Ruotsin kansalaisuuden haku eivät kuitenkaan ole niin hirveitä asioita. Mutta jos Haapikselle joudun päätymään Paavo Suuren saatua Suomen kansalaisilta mandaatin, en kuitenkaan mene muistelemaan läheiselle Keminmaan vanhalle kirkolle guttaperkkaista nukkea. Se on varma.
Ikävä sanoa, mutta luova on kokenut pääosin saman kohtalon. Ennen AD seisoi ainakin osan työajasta valopöydällä askartelemassa. Nyt lay out työstyy digisti samassa asennossa kuin insinöörin koodailu. Kämmenet sentään heiluvat vielä torson sivulla ryhdikkäästi peukalot eteenpäin.
