Krakova – amisviikset Euroopan naamassa?

Epäsiistit, hoitamattomat, itse niistä on ylpeä mutta muut vaipuilevat myötähäpeän ja vahingonilon välimaastossa.
Krakova edustakoon tällä kertaa koko Puolaa, ja hoitakoon ennakkokäsityksen kuntoon tai vahvistakoon, onko Puola kuin hoitamattomat amisviikset Euroopan naamassa.

Konsonautit.
Matkavarustus tuli sullottua lentokäsimatkatavaroiden määritysten mukaan 8 kilon maksimipainorajan sisälle. Kaikki tarvittava tuli mukaan, mutta vokaalit unohtuivat. Niille olisi ollut käyttöä reissussa. Niitä olisi voinut myydä pois, koska sanat ja nimet ovat konsonanttipötköjä, joiden ääntäminen on täysi mahdottomuus. Onneksi suurin osa krakovalaisista osaa kuitenkin enkkua sen verran että turisti tulee toimeen. Konsonanttien määrä sanoissa kuitenkin torppasi heti alkuunsa puolalaisten fraasien opettelun, joten turistin normaalin teennäinen kohteliaisuuselepuhekin jäi matkasta.

Rasvaa koko rahan edestä.
Unkarista paprikat, Venäjältä suolakurkut ja pikkelssit, Saksasta hapankaali, siannilkat ja leikkeet, sekä Puolasta mässyn höystävä rasva. Siinä Puolan ruokakulttuurin juuret. Kaikesta tästä syntyy mieltä ylentävän kiiltävää ruokaa, joka kaiken lisukkeeksi on edullista.
Alkuasukkaan neuvosta puolalaisimmat ruoat ovat kuitenkin pierogit (dumplings) ja pottulätyt. Ensin mainittu on taikinapussukka jonka sisällä on esim. kaalta ja sieniä. Jälkimmäinen on meikäräiskäleen kokoinen ja muotoinen lätty, joka on tehty perunaraasteesta ja paistettu mukavasti rasvassa. Jos oikein polakiksi haluat heittäytyä, niin etsit käsiisi kolme  päivää kypsytettyä kaalilootaa. Ilmeisesti itse olen syönyt koko elämäni ajan raakaa kaalilaatikkoa?

Alkuruokana pierogeja.

Pääruokana pottulättyjä sienikastikkeella.

Pottulätty pekonilla ja muilla mukavilla.

Ja halpaa on. Ainakin suomalaisittain. Esim. alkukeitto, pääruoka ja juoma maksavat 16,90 slöttyä. Tosin se juoma on mehua. Puolen litran olunen maksoi käydyissä kohteissa kalleimmillaan 16 ja halvimmillaan 5 slättänää. Jakamalla neljällä, saat summista euromääriä.

Jos tätä erehtyy lukemaan vegaani, tai muita rajoitteita omaava henkilö, niin mainittakoon että muutama vegeravintolakin löytyy Krakovasta - ja muita normi pizza-, pasta- ja etnishässäkkäravintoita sekä mäkkäreitä ja KFC:tä.

Ravintolasuositus jossa on perinteistä puolalaista sapuskaa: http://www.wstarejkuchni.pl/english/index.html

Puolan juutalaiset.
Ennen matkaa kannattaa tsekata leffa joka sijoittuu Krakovaan: http://www.leffatykki.com/elokuva/schindlerin-lista. Vaikka paikalle paukkaisikin bailumielessä - mihin Krakovassa on oivat mahdollisuudet, niin leffa kannattaa katsoa. Krakovassa kun ei pääse pakoon juutalaisten kakkossodan mustaa kohtaloa.
Keskusaukiolla on tyrkyllä jos minkämoista veivaajaa, jotka ehdottelevat matkaa Schindlerin tehtaalle, Auschwitziin, ghettoon jne. Jokaiseen kohteeseen pystyy tekemään retkensä myös omatoimisesti, ja suosittelenkin Schindlerin tehdasta patikkaretkenä. Näin Krakovasta aukeaa silmille muitakin kaupunginosia kuin vetelehtivien turistien kansoittama vanha kaupunki. Matkaa keskusaukiolta tehtaalle kertyy n. 3 kilsaa. Ja juutalaiskortteleihin (Kazimierz) ei välttämättä tarvitse lähteä synkistelemään mustaa historiaa, vaan imemään pienten putiikkien, raflojen ja baarien aitoa meininkiä. Kazimierz on selkeästi paikallisten paikka, jossa erilaisuus on tavallista.

Kasimierzin baarifiilistä.

Schindlerin tehdas netissä (tätä kirjotettaessa sivuston englannin kielinen versio ei toiminut): http://www.mhk.pl/oddzialy/fabryka_schindlera












Syvällä.
Suolakaivos on sekin matkavärväreiden ykköstyrkytyksiä. Matkaa keskustasta Wieliczkan kaivokselle on 17 kilometriä, joten kikkailijat menevät julkisilla, ja helpot ostaa matkan 100 slätyn hintaan. Kohde on Unescon maailmanperintökohde ja tippukiviluolat Mallorcalla nähneillekin sitä voi suositella. Kaivos on valtava kokonaisuus, jota mainarit ovat rakentaneet 700 vuotta. Turisti pääsee sisälle vain oppaan kanssa, koska käytäviä riittää enemmän kuin yhdellä syönnillä pystyy kävelemään. Lämpöä kaivoksessa on 15 astetta, joten se on hellepäivänä erinomainen paikka. Kierros kaivoksessa sisältää reilu 800 porrasta ja 3 kilometriä. Lonkkupolvien ei siis kannata hellettä suolakaivokseen paeta. Syvimmillään reissu vie 135 metrin syvyyteen, ja matkalla ihmetellään mainareiden ihmetekoja: mm. suolasta tehtyjä veistoksia, kirkkosaleja ja tietenkin baaria. Puolalainenkin ymmärtää rahan päälle, joten valokuvausoikeudesta joutuu erikseen maksamaan 10 lötsyä. Oikeuden voi ostaa myös kesken opaskierroksen raukkaparalta, joka nököttää kaivoskäytävän hämärässä kassakoneen kanssa. Opasarvonnassa toivotan onnen, ettei kohdalle satu r- ja s-vikaista opasta.

Suolakaivoksen valokuvauslupa.

Suolapatsas

Suolakaivos verkossa:
http://www.kopalnia.pl/index.php?id_language=2&id_news=&action=&id_site=&language_change=1&

Amisviikset.
Kun perille pääsee, saa amisviiksi-ennakkokäsitys ensimmäisen vastaläimäyksen. Kaupunki on siisti ja tunnelmaa voisi kuvata vapautuneen rennoksi. Illalla porukat bailaa, mutta hyvällä meiningillä. Keskusaukiolla on ikitaiteiden yö menossa ilman nurkkiin kusemista. Kerjäläisiä pörrää piireissä aika ajoin, mutta ei ruuhkaksi asti. Keski-eurooppalaisuus ilman lieveilmiöitä lienee osuva ilmaus. Liikenteessä ainoa varottava kapistus on hevosvaljakko joka kiskoo turistivaunua perässään...vai mikä se on nimeltään jonka kaltaisessa näemme Kuningatar Elisabetin heiluttavan silkkiöityjä kämmeniään joka kymmenes vuosi. Palvelu kaupoissa, baareissa ja ravintoloissa on ystävällistä, mutta hätäiselle paikotellen hidasta ja kommunismin jälkeisinä usein hymytöntä. Silti läimäys nro 2.
Krakova selvästi satsaa yleiseen siisteyteen. Kadut kokevat ihmepuhdistuksen yön aikana, ja illan aikana jatkuvana syöttönä näkyvät poliisimiehet ja –autot pitävät puljaajat pimeimmissä nurkissa. Ennakkokäsitykselle kolmas vastaisku siinä tapauksessa ettei itse ole puljaaja.
Ketä puolalaisia tiedät, jos jätetään ydinvoimaloita Suomessa rakentava ryhmä pois? Lech Walesa,  Nikolaus Kopernikus, Robert Kubica, Krzysztof Kieślowski (kopsasin nimen Wikipediasta kun etunimen konsonantti-ilotulitus olisi mennyt kuitenkin väärin), ja sitten on se kirjailija Lem. Ai niin, ja edellinen Paavi oli myös polski. Ei kait nuo mitään turhia ukkeleita aloillaan ole. Mistäköhän oma ennakkokäsitys oli peräisin? Väärä se joka tapauksessa oli, kun mittarina on Krakova. Korkeintaan Euroopan naamassa Puolan kohdalla kukkii muutama mehevä finni, mutta hoitotoimenpiteet ovat käynnissä – ja toisaalta originellilla paikalla on myös rosonsa.

Matka ja opas.
Krakova on kätevän matkan päässä. Lento Helsingistä kestää vain tunnin ja kolme varttia. Ja kun näinä Finnairin kulu- eli palveluleikkausten aikana lentokoneessa on palvelu hidasta kuin ruotsalaisen ajatuksen juoksu, niin suosittelen palvelukärryjen odottamisen sijaan lentoajan käyttämisen kohdeoppaan lukemiseen, joita löytyi ennakkoetsinnässä kaksi. Toinen on tylsä ja kuvaton Sankarimatkailijan Krakova, ja tiiviimpi ja ytimekkäämpi karttoinen löytyy Lonely Planetilta hintaan 9,90 euroa.

Jos nyt voittaisin margariinirasian kyljessä olevalla onnennumerolla palkinnon joko Prahaan tai Krakovaan, valitsisin Krakovan. Se on ystävällisempi, coolimpi, ei niin-turistiturmellettu, edullisempi, mutta silti samat kiksit tarjoava.



Painettujen oppaiden lisäksi mobiilisovelluksia (ainakin Apple-vehkeisiin) joista löytyy Krakovaa:
-    Spotted by Locals
-    Local Life
Staattisempaa sivustoa normaalien turistisivustojen lisäksi:
http://where2b.org/City/Krakow
http://www.thespymap.com/spy_map.php?city=Krakow

Barcelona – tepastelua ja tapastelua.

Barcelona – tepastelua ja tapastelua.

Edellinen joulu meni Pariisissa. Nyt jouluhösäyksen pakopaikkana oli Barcelona. Edellisen syyn lisäksi matkakohteen yleinen tutkailu ja ruoka ovat supersyitä laahata luunsa Suomi-loskan keskeltä pois. Matkaraportti sisältää asiattoman sidekickin.

Barcelona jouluna.
Joulukuun lopussa Barcelonan keli hellii Härmästä katsottuna lähes kesäisillä keleillä. Päivällä lämpölukemat kipuavat terassikelpoisiksi 15-18 plusasteen tietämille. Ja ainakin tällä kertaa arska paistoi pilvettömältä taivaalta joka päivä (24.-29.12.). Illalla oli syytä kaivaa raappahousua ylle ja palttoota torson peitoksi, lämpöjen laskiessa 10 asteen alle.

Vajaan 2 miljoonaan asukkaan kaupunki ei kuole joulunakaan. Tai noh, kylähän hiljenee, mutta yksin ei tarvitse kulkea, vaan populaa on juuri sopivasti liikkeellä jotta palvelut pysyvät auki, mutta ryysistä ei ole. Joulun aika on siis oiva hetki turistirysien tutkailuille. Suht’ kompaktina kaupunkina explooraus onnistuu tervejalkaisella kävellen.

Hotelli.

Praktik Ramblan sisäänkäynti.

Hotellin valinta on usein loputtoman skitsoilun paikka. Mitä palveluita majapaikalta haluaa? Onko niistä valmis maksamaan extraa? Jälleen kerran http://www.tripadvisor.com/ auttoi, ja sen kautta myös syntyi tilaus verkon välityksellä. Tälläkin retkellä hotellin sijainti suhteessa hintaan oli ratkaiseva tekijä. Lisäksi lisäjuonteet, kuten hotellin omaperäisyys eli ketjuttomuus oli plussaa. Kohteeksi valikoitui Hotel Praktik Rambla (http://www.hotelpraktikrambla.com/) . Matkaa Barcelonan keskustaksi miellettyyn La Ramblalle on pari korttelia, lentokenttäbussin stopille samaiset pari korttelia, syömäpaikkoja ympärillä yllin kyllin. Näiden asioiden toteaminen ennakkoon onnistuu tietysti verkossa, ja esim. iPadiin ladattavalla Cool Cities/Barcelona –appsilla.


Syönti on syy.
Unohdetaan normituristirysien läpikäynti, sillä niihin jokainen haluava osuu. Keskitytään ruokaan. Ja tässä tapauksessa tapaksiin. Ja täydellisen tapaksen metsästykseen. Tehtävä ei ole helppo, koska tapas-baareja on Barcelonassa kymmeniä ellei satoja. Tavoitteena oli löytää paikka, jossa myös paikallisetkin käyvät, eli tuolloin hinta-laatu -suhde on todennäköisesti kohdallaan ja palvelu toimii.
Aamulla klo 4 alkaneen zombimatkan jälkeen oli tarkoitus pujahtaa hotellissa lyhyesti, ja etsiä läheltä ruokapaikka ennen huokaisua hotellissa.

Säkällä kohdalle sattui heti reissun paras ruokapaikka La Tramoia (http://latramoia.com/) . Sitähän ei tietenkään vielä tuossa vaiheessa tiedetty, mutta paikka miellytti ja erityisesti sen palvelu sekä paikan fiilis. Ekalla kerralla paella-kasa katosi nälän ja ilon kautta suomalaisella mättömeiningillä.

Myöhemmin matkan aikana nettitutkailu tuotti varman tapauksen, Ciudad Condal –ravintolan. Nimen paikka on saanut vanhasta Barcelonan kutsumanimestä. Kuinka ollakaan paikka sijaitsi korttelin päässä hotellista, vastapäätä La Tramoiaa. Verkossa kehuttiin varauksetta paikkaa, ja sen suosiota. Pari visiittiyritystä jäi jonon olemassaolon toteamiseen. Niinpä lomailijan vapaudella oikea syöntiaika oli valittava ryysisten väliin ilta kuuden jälkeen. Ruoka ei pettänyt, mutta pohjalla ollut noin 10 paikan läpikäynti, ja varsinkin kokemus reissun ekan ravintolan palvelusta, eivät kuitenkaan ylistyksestä huolimatta nostaneet paikkaa Top 1:ksi. La Tramoia piti pintansa loppuun saakka. Eron teki henkilökunnan meininki asiakkaita ja toisiaan kohtaan. Hyvän työfiiliksen aistii.

Niin La Tramoia kuin Ciudad Condal ovat ensisijaisesti tapas-paikkoja, ja molemmissa on hyvä valikoima valita naposteltavaa.

Makkaratapaksia tarjoilutiskillä.

Selvennykseksi muutama huomio tapas-politiikasta. Tapas tarkoittaa yksittäisiä makupaloja, kuten simpukoita, friteerattuja juustoja, makkaroita jne. Tapaksia tilatessa kootaan itselle sopiva combo erilaisia tapaksia. Ja kun valitsee yksittäisen tapaksen, sisältää valinta puolenkymmentä suupalaa valittua lajia.
Menuissa mainitaan myös ”Montaditos”, ja se tarkoittaa hammastikulla leipäpalan päälle kasattua annospalaa.
Eli tapaksia on seivästetty paahdetun leivän katteeksi isommaksi kokonaisuudeksi.

Tapas-paikat tarjoavat myös settejä, jotka

Montadito.

sisältävät useita tapaksia tai montaditoja. Tämä helpottaa valintaa, mutta kokemuksen kartuttua yksittäiset valinnat rulettaa. Tapasten hinnat ovat n. 1,50 € -2,00 € ja montaditot 3-4 €:n tietämillä.
  
Summaus.
Barcelona on arkkitehtuurin, jalkapallon ja ruoan kaupunki. Arkkitehtuurin aseman jotenkin ymmärtää, mutta jalkapallo ansaitsee erityishuomion, sillä FC Barcelona näkyy ja kuuluu - jopa sarjatauon aikana. Seuralla on oma TV-kanavakin BarcaTV, joka suoltaa Messiä ja Messin maaleja 24/7. Jalkapallo ei kuulu suosikkilajeihin, mutta ajattelin miltä tuntuisi maata helsinkiläisessä hotellissa, ja katsoa Kärppä-kannattajana JokeriTV:tä. Ei hyvältä, vaan erittäin pahalta.

Tapas-setti.

Sidekick.
Enpä malta olla vielä loppuun kuvailematta AirBalticin lentoa ja sen välilaskua Turkuun. Ensinnäkään missään ei mainittu että lento tekee välilaskun. Itse sen tiesin kokemuksesta ja menolennosta. Mutta entä ulkomaan elävät. Niinpä.
Lisäksi välilasku oli hieman kuoppainen, ja koko laskun ajan samalla penkkirivillä  käytävän toisella puolen ulkomaalainen mies oksensi AirBalticin pussukkaan vatsalaukun sisältöään. Miehen habitus oli kuin äijä söisi aamupalaksi rynnäkkökivääreitä, ja se puklaus ei vaan kuulunut kuvaan. Niinpä kehittelin päässäni lukemieni kirjojen ja katselemieni leffojen ruokkimana rikollisdraaman.
Äijällä oli selkeästi pahat mielessä. Ennen lentoa syöty kasapanos oksennetaan pussiin, ja viedään välilaskun aikana lentokoneen vessaan, ja koko laitos on pian tuhannen päreinä. Ja niin kävikin – siihen oksapussin vessavientiin saakka. Kun äijä palasi paikalleen, ajattelin että kyseessä onkin itsemurhatehtävä. Hiki helmeili pommin oksentaneen miehen otsalla, ja omakin olo alkoi ontumaan. Siinä sitten odottelin kohtaloani, ja huomasin että edessä istuneet tod.näk. kanadalaispariskunta palasi paikalleen, todeten että Turku ei ollutkaan Oulu. Lopulta muutama normaalisti onnellinen pääsi Turusta pois, ja kone pääsi lähtemään kohti Oulua.
Parin laskeutumisyrityksen jälkeenkin kone oli vielä yhtenä kappaleena. Pommimies hieroi tuskassa otsaansa ja tavattoman suuria korviaan. Olen varma, että kuulin jopa omiin korviini hänen korvistaan ilmapainemuutoksen aiheuttamia paukahduksia. Isot korvat – isot loksahdukset. Olin hiljaa mutta tyytyväinen pahan miehen tuskasta, kun lentokone veteli Oulunsalossa ylös-alas.
Viimein tuli aika jättää lentokone. Nousin ylös jakkaraltani, ja osoitin pahikselle vapaata tietä nousta ja lähteä, mutta hän vastasikin kohteliaasti samalla mitalla.  Suvaitsevana oululaisena ajattelin, että ehkä hän syökin aamupalaksi vain nallipyssyjä.

Insinöörin ja luovan evoluutio.

Todettakoon alkuun, että jos koko kellotaulu edustaa koko maailman olemassaolon aikaa ja ihmisten aika on siitä viimeiset neljä minuuttia, niin tämä tutkimus ajoittuu kellotaulun kahteen viimeiseen sekuntiin parille viime vuosikymmenelle.

Ryhti.
Insinööri saavutti evoluution huipun 90-luvun lopussa, jos ryhti on mittari. Liian lyhyiden farkkujen vyölenkeissä roikkui kännykkäkotelo ja toisella puolella kroppaa lukkorenksussa lonkalla kilahteli katu-uskottavasti julmettu nippu avaimia.
Nyt avaimet ovat siirtyneet kaulanauhaan avainläpykän ja kulkukortin muodossa. Kännykkä on pienentynyt mutta siirtynyt kropassa ylöspäin Dressman-paidan rintataskuun. Näistä applikaatioista ei paljoa painoa muodostu, mutta sen verran kuitenkin että ryhti on muuttunut evoluutiomittarissa askeleen taaksepäin kumaraan. Myös käsien asento on muuttunut siten, että ne roikkuvat sivulla kämmenet taaksepäin. Kämmenet housujen saumanauhassa ovat pakkoarmeijan myötä muisto vain.

Ikävä sanoa, mutta luova on kokenut pääosin saman kohtalon. Ennen AD seisoi ainakin osan työajasta valopöydällä askartelemassa. Nyt lay out työstyy digisti samassa asennossa kuin insinöörin koodailu. Kämmenet sentään heiluvat vielä torson sivulla ryhdikkäästi peukalot eteenpäin.
Tuotanto-AD:n kohtalo on paljon parempi, koska hän istuu tai seisoo kun AD niin sanoo. Copystä ei kannata tässä yhteydessä puhua mitään, koska hän kuitenkin kiistää kaiken ja tietää mielestään paremman teorian. Vaikkei tiedäkään.

Habitus.
Insinööri oli ennen luomakunnan kruunu. Nyt vain klaava. Rennonletkeyttä tavoittelevan inssin kesäpaidassa luki ennen ”Connecting people” ja nyt paidanomistaja julistaa matalasuhdanneangstiaan jonku halpacopyn sloganilla ”Go hack yourself.”
AD on tietenkin Superman, ja sen hän myös julisti lyhythihaisessa t-paidassaan. Sama Superman-logo on edelleen voimissaan, mutta nyt t-paidan hihat ovat pitkät.
Ennen nais-AD:llä oli päällä mustaa ja niin on edelleen. Koristelu löytyy nahkasta tatuoinnin muodossa. Tosin mustana sekin. Katu-uskottavuusbarometri on AD:llä siis vakio sukupuolesta huolimatta. Copystä ei kannata tässä yhteydessä puhua mitään, koska hän kuitenkin kiistää kaiken ja tietää mielestään paremman teorian. Vaikkei tiedäkään.

Iskussa.
Aikaa ennen IT-kuplaa miesinsinööri pokasi mimmejä baarista kyselemällä haluaako hän pidellä hänen Ferrarin avaimia. Ei halunnut. Parin tahi kolmen menestyksekkään yön ja kahden vuosikymmenen jälkeen insinööri kyselee, että haluaako hän pidellä hänen kakkosautonsa avaimia koska Ferrarin ei uskalla. Ei halunnut. Tiedossa oli että Ferrari oli ollut myynnissä vuodesta -97 saakka, ja se oli rääkätty päreiksi kiitos 90-luvun lopun uusien suojatiekorokkeiden. Eikä niitä osamaksujaan oltu maksettu. Poks, kupla puhki.
Luova ei ole koskaan pokaillut. Häntä pokaillaan. Sukupuolesta riippumatta.

Tulevaisuus.
Pahoin pelkään että insinöörin ja luovan tulevaisuus on samalla janalla. Paitojen julistama angsti ja luovan tatuoinnit edustavat samaa maata.
Pokailuvastuu on insinöörillä ja luova vastaa ”ynf”, joka vetoaa tulkittavuudessaan insinöörin totuuden peittelyyn.
Etukumaruuden kehitys ajaa molemmat lahkot takaisin metsään – ei kiivetäkseen jälleen puuhun, vaan kerätäkseen yhä roikkuvimmilla käsillään marjoja ja sieniä. Varsinkin sieniä.

Sohvaperuna mullassa.

Kaikkea on kokeiltava. Perunan viljelyäkin.

Huomasin kesän alussa että kotona käyttämättömänä makaavat potut (lat. Solanum tuberosum) olivat alkaneet itää. Samaan aikaan Sohvaperunat ry:n hengessä sohvalla itsekin lojuessani, livahti mieleen että maahanhan nuo on saatava. Kun vielä taajamakyltin tuolla puolen on sopiva multa-aluekin tarkoitusta varten. Suotuisan landladyn luvalla uuden lajikkeen kasvatus alkoi 1.7. 2011.
Näistä tulisi – ei mitään kesän alun trendipelleilyä eli varhaispottuja vaan – tunteella kasvatettuja myöhäisperunoita.

Itupuoli ylöspäin ettei kasva väärään suuntaan.

Oikeaa lannoitetta scheissen puhumisen sijaan.

S-marketin pussi kouraan, kuokka toiseen ja tanakkaa iskua peltoon – ja itupottujen taiten asettelu vakoon. Potut auringolta piiloon ja kasvinviljelyn sielunveljien luo Amsterdamiin lomareissulle. Levätköön itupottu kotimaassa rauhassa ja tehköön ainoan palveluksensa ihmiskunnalle.

Kaksi viikkoa oli kulunut istutuksesta ja malttamaton tarkkailu tuotti vihdoin tulosta. Pottu on pinnalla 14.7. Tähän saakka kasvun kannustukseen oli käytetty vain scheiban puhumista, nyt oli aika ripotella oikeaa lannoitetta kasvun vahvistamiseksi.

Mutta mikä nimi selkeästi uudelle lajikkeelle joka oli itänyt kerrostalon keittiössä, kasvatettu scheibbelia puhumalla ja joutunut viimeiselle matkalleen marketin muovipussissa? Ratkaisu syntyi elokuvista, tietenkin. Töösästä tuuttasi  luukut levällään Paholaisen asianajaja eli Mökä-äijä himself. Al Pacino. Se olkoon pottulajikkeen nimi.  Finaalivaiheessa tosin Karl Malden oli myös vakava vaihtoehto, mutta kunnioitus jo edesmennyttä näyttelijää kohtaan ratkaisi asian.

Mökä-äijän tulppa.

Karl Malden

 











Kuukausi mennyt ja potun maanpäällistä elämää koristaa kukka. Muutama motivoiva sananen ja kuva todisteeksi. Kesä oli ollut lämmin, ja kun sadetta oli tullut sitä oli tullut kerralla saaveittain. Mitenkähän Al Pacinon laatu?

”Kukkiihan se perunakin”, sanoi appi kun poika miniän näytille raahasi.

 

 

 

 

 

 

 

Splendid!

Syyskuun alkua pukkaa ja potunvarret olivat kuihtuneet säälittäviksi rihmoiksi, jotka hädin tuskin pysyvät pystyssä. Hätä alkaa olla kädessä. Mätäneekö sato, varsinkin kun sadetta tulee harvasepäivä? Milloin Al Pacinot voi nostaa päivän valoon?
 

9.9.2011 se tapahtuu. 71 päivää sitten pitelin kuokkaa ja asettelin ituiset kasvikset maahan. Nyt oli aika tarttua ikiaikaiseen työvälineeseen uudelleen, ja katsoa mitä maa pitää sisällään. Satanut vesi oli piiskannut maan tiiviiksi tantereeksi ja kuokkaan piti antaa vauhtia jotta maata pystyi penkomaan. Työ oli kuitenkin tehtävä varoen, ettei yksikään Al Pacino vahingoitu. Jo mätänevästä potun varresta kiinni ja kiskaisu. Hoplaa! Sohvaperunaation tulos on kourassa. Multasena, mutta kuitenkin. Pottu. Mahtava, iso pottu. Maaomena. Al Pacino. Ja lisää. Jokaisesta varresta putkahtelee laatua.

Sato laariin ja pimeään odottamaan prosessin huipentumaa. Syömistä. Perunasalattia uutena vuotena, leffan painikkeeksi omatekosia lastuja, valkosipuliperunoita, ranskalaisia perunoita – nämä perunat ansaitsevat nauttimisen, ei vain tylysti keitettynä, vaan sohvaperunoimisen oikeassa muodossa. Rasvaisen livakkaasti nautittuna. Lisäkkeenään nakkeja, A-luokan makkaroita, puolivalmistelihapullia, olutta, muussatessa voisilmiä kaksin kappalein, voissa paistettuna kiiltävän säihkyviksi... Sohvaperuna on kasvissyöjä.

Amsterdam-kade.

Amsterdam sai minut kateelliseksi. Valtion holhous on ohutta ja se näkyy ihmisissä. Poikkeuksena toimivuudesta ovat lentoaseman vessa ja rautatieaseman tavaransäilytys.

Assat.
Aloitetaan retken ainoista pulssipaikoista. Rautatie- ja lentoasemasta.
Koska asuntolaivan huoneisto oli luovutettava klo 11, mutta lento Suomeen lähti vasta klo 19.55, oli matkatavaroista päästävä päiväksi eroon. Siispä rautatieaseman säilytystä kohti, koska illalla keskustan ja lentoaseman välinen matkakin tehtäisiin junalla (4.20 €/yhteen suuntaan). Kun matkatavarasäilytys oli löytynyt asemalta, olivat lähes kaikki lokerot varattuina ja käytävillä ryhmäkaaoksen kruunaamattomia ruhtinaita, japanilaisia laskemattoman paljon.

Rautatieaseman tavaralokerot from hell ilman japseja.

Lokeron lukituslogiikka on jotain uskomatonta. Työnnä laukku luukkuun, lojautat luukun oven kiinni ja kiireellä näppäilemään raha-automaatin näköistä härveliä. Maksuautomaatti tunnistaa juuri suljetun oven ja kohdistaa maksun siihen. Mutta jos paikalla onkin puoli Tokiota räpeltämässä ovia auki ja kiinni, on härmäläinen voimasana lähellä. Jos homma alkaa menemään omille nilkoille, niin omaa tavaraa sulkevan luukun ovi pompsahtaa kotvan kuluttua auki automatic. Omalla kohdalla maksoin jonkun japsin tavarasäiltyksen enste ja sitten omani. Dōzo.

Päivän laahustamisen ja matkatavaran säilytysloton jälkeen odotti Amsterdamin lentoasema Schiphol. Vilkas ja hyvät palvelut omaava asema oli lähtöpäivän keidas. WC:tkin kiiltävät puhtauttaan ja ovat automatisoituja – liiaksikin.
Vessan omaan kammioon istumaan ja Angry Birds kännystä ajanvietteeksi. Äänettömänä kuitenkin ettei naapurikopissa ihmetellä viserryksiä. Kesken varpustelun pönttö aloitti automaattihuuhtelun. Siinä tuli matkalaiselle kylmä kuuro kohti Etu- kuin Takatöölöä.  Siis KYLMÄ. Saatanallinen keksintö. Japaniassa antoi autopöntöt sentään mahdollisuuden itsesäätelyyn. Ole rotuveli/-siskoni siis nopea Schipholissa.

Asunto laivassa.
Amsterdamin matkan juttu oli majoitus asuntolaivassa. Etukäteen aiheesta ei paljon löytynyt käyttäjäkokemuksia, joten homma meni entiseen malliin ilman verkon luomaa etukäteistietoa. Valinta osui nappiin.

Houseboat Piano (ja Forte)

Normihotelliin verrattuna tilaa on paljon, ikkunoita saa auki ja tässä tapauksessa tekninen kalustus oli viimeisintä huutoa ja kylppäri tähtiluokkaa. Asuntolaivassa on tietysti myös oma sisäänkäynti.
Amsterdamissa on tarjolla houseboateja kanavat väärällään. Kohdalle sattui huhtikuussa valmistunut huoneisto ja sijainti kävelymatkan päässä keskustasta - ja kaikesta muustakin. Sijainti pääkanavan varrella toi mukanaan ohi lipuvia veneitä ja läheisen tien ääniä, mutta varsinkaan vesiliikenne ei häirinnyt. Päinvastoin. Porukat moikkailevat ohi mennessään ja asuntolaiva ei reagoi niiden

Pianon kylppäri

aiheuttamiin laineisiin keinumisella tai laituria vasten kolisemisella. Ja jos sorsat, haikarat ja nokikanta miellyttävät osta läheisestä kaupasta ylimääräistä känttyä fogeleille.
Sivukanavien varrella sijaitsevassa botskissa auto-ja vesiliikenteen pystyy eliminoimaan lähes totaalisesti pois. Houseboat Piano löytyi osoitteesta: http://www.amsterdam-houseboat.com/
Hotelleja löytyy edullisemmin kuin asuntolaivoja, mutta suosittelen varauksettomasti tätä majoitusmuotoa. Viisi yötä maksoi 900 euroa.
Asuntolaivan varauksen kanssa kantsii olla hyvissä ajoin liikkeellä koska esim. Piano on tällä hetkellä varattuna jouluun saakka. Omalla kohdalla löytyi kuitenkin sopiva rako reilun kuukauden varoitusajalla.

 

Syöntinen Amsterdam.
Yksi Amsterdamin odotettavista asioita on ruoka. Kaupunki on sulatusuuni johon on pakkautunut kokoonsa nähden väkeä ympärimaailmaa todella paljon. Tämä näkyy myös ravintolatarjonnassa. Kaupunki sinällään tuli nähtyä vajaassa viikossa aika hyvinkin, mutta ruoka ja rento meininki voisi ajaa uudelleenkin paikkakunnalle - jos matkailuperiaatteisiin kuuluisi mennä kahdesti samaan kaupunkiin. 
Ehdoton ruokailun ykköspaikka löytyi heti retken aluksi. Arfikkalaisravintola Semhar on pieni kulmaputiikki ja nököttää sivussa toimintojen keskipisteestä, mutta ruoka on taivaallista. Tai ainakin annos nimeltään African Surprise. Aika ärtsy pläjäys on kyseessä, mutta makua löytyy tulisuuden lisäksi. Kokki kantaa isokokoisen mystisen myssyn alla iso lautasen pöydälle. Lautasella on kasoja erilaista ruokaa ja reunoilla lojuu enjera-lättyjä joista revitään palasia, joilla puolestaan napataan liha- ja kasviskasoista nököjä kohti kyselyaukkoa. Eli kyseessä on sormiruokaa, paitsi että sormia suojaa lätynriekale. (http://www.semhar.nl/)

Semhar & African Surprise

Hollantilainen ruoka on puolestaan maalaismaista ja konstailematonta. Hapankaali on omittu Hollantiin lähes kansallisruoaksi ja sitä tarjoillaan eri muodoissa. Kokeilulaariin karttui Ravintola Moeder’s:in versio jossa pääruoassa hapankaali on veivattu pottumuussin sekaan. Ohessa oli kookas lihapulla, paistettua pekonia ja makkaraa. Äijäruokaa! Ja hyvää. (http://www.moeders.com/)
Amsterdamissa on myös liuta indonesialaisia, italialaisia, thaikku, kiinalaisia ja muita etnisiä ravintoloita. Yhtään pettymystä ei matka aikana tullut.
Sen sijaan öölitarjonta on suht’ yksipuoleista. Paikallista Heinekenia tarjotaan joka putiikissa.

Ravintola Moeder's & alkuruoka

Ja joitain muita merkkejä, mutta statistin roolissa.

 













Kade.
Amsterdam tunnetaan vapaamielisyydestään. On punaista lyhtyä ja ruohoa. Ottamatta kantaa noihin mainittuihin asioihin, tärkeämpi juttu on miten vapaus näkyy ihmisissä. Relaus näkyy ja kuuluu, mutta ei örvellyksenä ja brittimäisenä ääliö-öykkäröintinä. Porukat ajalee veneillään pitkin kanavia pikinikkimeiningillä grillien ja oheishyödykkeiden kanssa. Tasakaasupyöräilijät suihkivat kaupungilla ilman kypärää, ravintolan terassi tuntuu ylettyvän niin pitkälle kuin väkeä riittää, perhe ylläpitää raflaa koulukossista koiraan ja mummoon saakka  – mahtaa suomalaisella viranomaisnutturapäällä olla karvanlähtö lähellä tätä menoa katsellessa. Että olen kade tälle kansalaiselle vastuun antavasta meiningistä. Härmässä kun päättäjät ajattelevat edelleen että kieltämällä asiat paranevat. Sori. Nyt meni politikoinniksi, mutta täällähän kohta Suosikki painaa Soini-Räsäsiä seinäjulisteeksi. Onnea Suomi, nyt saat kaksi kahjoa yhden hinnalla.

Summa.
Amsterdam on design-kaupunki, se on antiumpimielinen, autoja siellä ei juurikaan tarvitse väistellä mutta pyöriä kylläkin, se on hyväntuulinen, siellä hyväksytään, Amsterdamin korkein kohta on 2 m meren pinnan yläpuolella, talot ovat vinoja, ja ahdaskin se on. Kaikkea ei voi saada mutta mitä rantasuolta voisi vaatia lisää?

Lisää Amsterdamin retkestä videokoosteena:

Turhauttava Oulu

Täytyy sanoa, että nyt lahje on kettingin välissä. Ja pahasti. Syynä Oulun johto ja kaikenmaailman tietäjät. Kauanko pitää asiaa paukuttaa, että tässä kaupungissa on omaakin osaamista? Luovilla aloillakin.

Eläkeläinen tuli taloon ja nosti haloon.
Voi jumalan pyssyt. Ouluun piti roudata ukko maan ääristä kertomaan mikä Oulussa mättää. Muutenhan täällä ei asioita uskota, ellei arvostelija tule tullista. Miten voi olla mahdollista että Oulun päättäjärevohka ei pysty näkemään asioita itse, tai kuulemaan samalla rannalta huudettuja kannanottoja? Nehän reissaakin meidän rahoilla pitkin maailmaa. Ehdotukseni on, että seuraavan reissun kohdalla kaupunginjohto joutuu itse ottamaan selvää kohteesta ja varaamaan itse matkat. Näin tuolle silmälappuiselle joukkiolle aukeaisi maailma, jossa matkailijat arvottavat kohteita suorilla palautteilla, pisteyttävät hotelleja, kertovat millainen kohdekaupunki käytännössä on. Jos sihteeri on vielä sattunut tuomaan samalle aamulle sopivat pullakahvit ja päivä on hyvä, hoksaa johtaja tsekata samasta palvelusta tietoa mitä Oulusta sanotaan. Miten ulkopuolinen näkee Oulun? Mitä hän täällä arvostaa? Ja tämä kaikki ulkomaalaisen sanomana! Ilmaiseksi. Asian helpottamiseksi tässä yksi suora linkki: http://www.tripadvisor.com/AllReviews-g189929-or3-Oulu.html#REVIEWS

Mitä meillä on?
Meillä on hiljaisuutta. Okei. Se on ihan hyvä jos tykkää. Sitten meillä on pari hyvää ravintolaa, joista Indian Cuisine ja Pannu on mainittava erikseen. Loistavaa! Ja yllätys yllätys, meillä on palautteiden perusteella hieno luonto ja mukavat ihmiset. Lisäksi meillä on kaupungin toiminnasta huolimatta sitkeiden sissien tapahtumia, kuten Ilmakitaran soiton MM. Jonka idealla kaupunki pokkasi jotain PR-tempauspalkintoja, ja poseerasi mediassa kunniakirjan kanssa ihan pokkana. Siis omien oululaisten keksimällä idealla. Olisikohan nyt asia väännetty rautalangasta, että luovuutta löytyy. Mutta vain yrittäjien toimesta ja riskillä. Kaupungin suurin huoli tuntuu olevan, että joku voi tehdä rahaa heidän tukemalla toiminnalla.

Mitä meillä ei ole?
Guru tuli ja sanoi että käyttäjät ja sisältö ratkaisee. Vierailija hakee positiivisia fiiliksiä. Okei, varmaan Charles Landryn raportissa on paljon muutakin – arvokastakin. Mutta eikö nuo asiat ole päivänselviä! Eiffeliä meillä ei ole, kelloa ei pystytä siirtämään taaksepäin puu-Oulun saamiseksi takaisin, joten on touhuttava nyky eväillä.
Miksi katuja ei herätetä henkiin? Miksi Oulun Sinfonia makaa poterossaan koko kesän? Miksei se esim. tule pitämään kesäpäivinä ex-tempore -konsertteja ulos torille? Se ei varmaan ainakaan haittaisi elitistisen mielikuvan karistelussa, ja sekin poppoo saisi mahdollisesti seuraavalle kaudelle jonkun uuden sisäkuuntelijan.
Yksinkertaisesti sanottuna meillä ei ole lupaa olla luova ja kehitellä ideoita. Henkinen tulppa löytyy keskellä kaupunkia olevasta isosta rakennuksesta.

Onneksi on sisua.
Toistoa tämä on, mutta onneksi meillä on sinnikkäitä yrittäjiä. Rauhalan patio on heräämässä tapahtumineen henkiin, rokki soi tulevina kuukausina kitaran kanssa ja ilman, Huutajat -leffa lähtee levitykseen kymmeniin maihin.
Turistimassoja ei näilläkään Ouluun houkutella, mutta pääasia on sähinä ja touhu. Sisältö. Pienistä asioista syntyy kokonaisuus, jolla ei ole mitään tekemistä onko Rotuaarin tiepohja lämmitetty vai ei, tai sillä että torille pykättävä elämysten talo näyttää havainnekuvissa hienolta.

Pinnan alla kuplii.
Kuten edellä on mainittu, hyviäkin asioita on. Toivoa nostaa sekin, että erilaisia luovia viritelmiä on olemassa. Mutta edelleenkin tuntuu siltä, että kaikki suuret ja rohkeutta vaativat päätökset karahtavat ensimmäiseen vastalauseeseen. Ja luovien alojen ihmisiin ei edelleenkään uskota, ennen kuin joku muualta sanoo että tämä on hyvä. Ehdotukseni on että sama linja jatkuisi myös johtajien kovien pakettien valinnoissa. Gurun mahtavan mahtava vertaus pohjana: Nokialaiset kaseikkoon ja iPhonet tilalle. Koska johtajille puhuu vain teot ja konkretia eli rautalanka, he tulisivat huomaamaan puhelimien välisen eron käyttäjän näkökulmasta. Minä en tätä sanonut, vaan Guru. Se on silloin tosi.

Tulevia filmejä Totuudesta.

Tulipa mieleen pyöritellä aihetta dokumenteistä tai fiktioelokuvista jotka pohjatuvat tositapahtumiin. Ulvilan surma on viimeisin tiedotettu aihe joka on saanut porukat rasvaamaan klaffeja.

Ulvilan surma
Paljon mediatilaa vallannut henkirikos Ulvilassa tapahtui 1. joulukuuta 2006. Siitä lähtien tapausta on tutkittu, ja nyt keväällä 2011 oikeusprosessi on edelleen kesken. Syytettynä oleva Anneli Auer ensin kiisti, sitten myönsi ja kakun koristeeksi kiisti vielä kertaalleen. Raastuvasta saatu elinkautinen on tällä hetkellä päällä, mutta muut oikeusasteet jatkavat käsittelyä.
Aika hevonmoinen soppa siis. Ei ole ihme että dokumentaristit kiinnostuivat. Tässä tapauksessa 4th wall production ja Pekka Lehto. Dokumentin hypetyksen kannalta nyt oli oikea aika tulla ulos tiedotteen kanssa. Tapaus valtaa edelleen mediaa, kun asian tiimoilta kokoonnutaan saleihin. Tekijät tietenkin nostavat myös ihan tarkoituksella aiheen kärjeksi poliisin toiminnan tarkkailun:
- Rakennamme surmatalon lavasteena ja katsomme tapahtumien kulkua myös ylhäältä päin. Katsomme kaikki näkökulmat, Lehto kertoo Vaasan oikeustalolla.
Kansainvälisestikin kiinnostusta herättäneessä dokumentissa tarkastellaan kriittisesti myös poliisin toimintaa. Poliisit tekivät rikostutkinnan alkuvaiheessa virheitä, joita on enää tutkinnan myöhemmässä vaiheessa mahdoton korjata.
- Siellä on mielestäni ihan mielettömiä ongelmia.
Syyttömyyttään oikeudessa vakuuttava Anneli Auer on suhtautunut myönteisesti dokumentin tekoon. Hän on antanut tuotantotiimille haastattelun dokumenttia varten. (mtv3.fi)

Hätäpuhelu-nimisen dokumentin kestoksi arvioidaan pari tuntia, ja ensiesityksen pitäisi tapahtua keväällä 2012.
Itseäni arveluttaa nämä yksityishenkilöihin perustuvat tragediadokumentit. Kyse ei ole kansallisesti tai kansainvälisesti millään lailla merkittävä asia. Ainoat joille tällä tapahtumalla on merkitystä, ovat surmatun omaiset ja syytetty lähipiireineen. Miksi asian tiimoilta kiirastulessa kärventyvien ihmisten alla kytevää tulta pitää lietsoa lisää ja pitkittää? Ja tässä kohtaa sympatiat pompsahtaa surmatun omaisten puoleen. Totuushan ei kuitenkaan tule dokumentista vaan oikeussalissa – tulevan dokumentin sisällöstä tai näkökulmasta riippumatta.

Japani ja tsunami
Sendain maanjäristys tapahtui 11.3.2011. Rytkäyksen seurauksena oli tsunami joka vaurioitti Fukushiman ydinvoimalaa.

Ei tarvitse olla suuri ennustaja kun kirjoitan että dokumenttejä ja näyteltyjä elokuvia odotellessa.
Näkökulmia tuleville filmeille riittää yllin kyllin sankaritarinoista yleiseen sekasortoon. Maa joka on ohjeistettu kuin suomalaisen alokkaan vaatekaappi, onkin yhtäkkiä kaikkea muuta kuin raiteillaan. Maa jossa työmuurahainen saa metrosta lapun työnantajalleen jos maanalainen on myöhästynyt puolitoista minuuttia aikataulusta. Japanin rannikko on täydellinen vastakohta sille miltä paikka normaalisti näyttää ja on. Voisi kuvitella että filmimaakareille riittää jin-jangia jutun juureksi. Eikä kovin kaukana ole näkökulma ydinvoimaloiden turvallisuudestakaan...

Obama vs. Osama
No niin, ja sitten viimeisin maailmanlaajuinen näytös. Osama bin Ladenin löytyminen ja listiminen. Sen kummemmin ottamatta kantaa politiikkaan, jenkit käyttivät täysimääräisesti hyväkseen tapauksen.
Uutisoinnista tuli mieleen Jack Bauer. Jehut katselemassa screeniltä livenä mitä 40 minuuttia kestäneessä operaatiossa toisella puolella maapalloa tapahtuu, uhrin DNA-näyte, bin Ladenin välitön hautaus mereen... Voi jehna, että elokuvaa pukkaa.
Voipi olla että Jack Bauer tekee vielä yhden palveluksen isänmaalleen ja koko maailmalle. Dokumentteja varten Obama ja hyökkäyksen toteuttanut Navy Seal-ryhmä tietenkin ”vuotavat” sopivasti todellista filminpätkää ärsykkeeksi ja pohjiksi. Ja mitä aikataulutukseen tulee, 2013 voisi olla sopiva aika Obaman seuraavaa presidenttikautta ajatellen. Eikä 30 tappouhkausta päivässä saavan Nobelin rauhanpalkintokaan ole kaukana. Yksihän on jo plakkarissa.

Jack

Osama

Presidentti Barack Obaman mukaan yksikään yhdysvaltalainen ei kuollut tai haavoittunut tehtävän aikana. Tulitaistelussa kuoli kolme miestä, joista yksi oli bin Ladenin poika. Yhdysvallat ei kertonut pojan nimeä. Lisäksi yksi nainen sai surmansa ja kaksi haavoittui. Surmansa saanutta naista käytettiin amerikkalaislähteiden mukaan ihmiskilpenä. Operaatiossa ei otettu vankeja. (Yle.fi)

Elokuvan käsikirjoitukselle on jo siis olemassa peruskivi by Barack Obama. Tuotanto on selkeästi Jerry Bruckheimerin kauraa ja ohjaajana toimii ilman muuta Ridley Scott.

Näitä odotellessa.